Ihmisaivoissa on oma alueensa kasvojen ilmeiden tulkitsemiseen, mutta myös ihmiskasvojen tunnistamiseen sinällään tarvitaan tietty joukko neuroneita. Näiden hermosolujen toiminta on joustavuudessaan tavattoman kiinnostavaa kuvataiteilijan kannalta: terve ihminen tunnistaa kasvot vähimmästäkin määrästä viitteitä ja hahmottaa kasvoja sellaisissakin paikoissa missä niitä ei konkreettisesti ole. Hymiöt ovat tästä hyvä esimerkki. Yleisesti ottaen kasvojen "muodostumiseen" riittää silmän tehtävään asettuva kuvio, katseen symboli, mistä Scott McCloud antaa loistavia esimerkkejä teoksessaan Sarjakuva - Näkymätön taide⁷. Ihmiskatse inhimillistää erittäin herkästi elottomatkin olennot, ja antaa niille eri ominaisuuksia kuten mielentilan ja luonteen.
Muotokuvataide saa tätä taustaa vasten aivan uusia ulottuvuuksia. Ylipäätään se, että ihminen kykenee näkemään ihmisyyden kaksiulotteisessa kuvapinnassa tai elottomassa materiaalissa, todistaa sosiaalisuuden valtavasta merkityksestä koko minuudellemme, ja siitä minkä haasteen lajikumppanin kohtaaminen asettaa aivoillemme. Muotokuvassa emme kohtaa ainoastaan ihmistä, vaan sen muoto pakottaa meidät uskomaan, vaihtelevissa määrin, että kyseessä on aivan tietty ihminen, persoonallisuus ja ennen kaikkea minän kaltainen toinen. Niin taidetutkimuksellisesta kuin havaintopsykologisestakin näkökulmasta tämän tunnistuksen mekanismit ovat hyvin monimutkaiset. Taideteos voi olla meille kiistattomasti kuva ihmisestä, mutta voimme myös intuitiivisesti havaita selvän sävyeron yleisemmän ihmiskuvan ja muotokuvan välillä. Kuten luento painotti, tämän tunnistuksen rajat ovat toki häilyvät, ja siksi myös muotokuvan teoreettinen määrittäminen on hankalaa, monisanaista ja epävarmaa.
Tästä rajanvedon hienosyisyydestä annetut esimerkit olivat äärimmäisen kiinnostavia. Näytetyt kuolinnaamiot tuntuivat viittaavan, että muotokuvien kategoriaan sisällyttäminen vaatii ihmiskuvalta tiettyjen, hyvinkin tarkkojen tilannesääntöjen noudattamista, joiden tyhjentävä muotoilu tietoisella tasolla on hankalaa. Valos kasvoista on tietyissä olosuhteissa, esimerkiksi kohteen ollessa jo kuollut ja siis "sieluton", liian mekaaninen ollakseen kiistatta taiteellisen työn tulos. Toinen tällaisten määrittelytyökalujen joukko näyttäisi käsittelevän ihmiskuvan sopivuutta vallitsevassa sosiaalisessa normistossa. Franz Xaver Messerschmidtin erilaisista äärimmäisistä ilmeistä veistämät rintakuvat liikkuivat sellaisella intiimiteetin tasolla, joka rajuudessaan määritti ne käänteisesti groteskeiksi ja tutkielmiksi. Näissä veistoksissa esitetty ihmisenä olemisen tapa on oman alueensa tapakulttuurin kontekstissa poissuljettu sopivaksi katsotun julkisen esiintymisen alueelta. Se on niin muotokuvalle epätyypillisellä tavalla hätkähdyttävä ja henkilökohtainen, ettei katsoja miellä näitä Messerschmidtin teoksia ensisijaisesti muotokuvien genreen kuuluvaksi.
Luento siis herätti ajatuksia ja oli sisällöltään tavattoman hyödyllinen. Aiheen eteenpäin vieminen yhdessä keskustellen virkisti ja teki esiin nostetuista näkökohdista vielä hauskempia ja käyttökelpoisempia. Diaesitystä oli yksinkertasesti hauska seurata - aihepiiristä oli valittu mukaan epätyypillinen kattaus peruskauraa ja hilpeitä kuriositeetteja, joista suuri osa oli minulle entuudestaan tuntemattomia.
"Mitta-asteikolla Messerschmidt vielä hyvinkin tavanomainen mielenilmaus"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti