Helsingin kaupungin taidemuseo, Tennispalatsi: Georg Baselitz: Remix

Tietynlaisten lupausten antamiseen on turha hukata energiaa – toisin sanoen: mikäs sen nolostuttavampaa kuin suurisuuntainen koreilu siellä missä kehujen kohde on täysin kykenevä lunastamaan paikkansa aivan omin avuin. Pyyteettömään kehumiseen tarvitaan viattomuutta, jonka kuitenkin voidaan pääsääntöisesti katsoa jauhautuvat murskaksi aina kun se joutuu nykytaiteen ympärillä pyörivien instituutioiden, esimerkiksi kaupunginmuseoiden, läheisyyteen.

Tennispalatsiin koottu Baselitz-näyttely kärsi hienoisesta joskin melko harmittomasta ongelmasta sisällön ja kuvauksen välisen tasapainon säilyttämisen kanssa. Mainos- ja esittelytekstissä Georg Baselitzin korostettiin olevan eräs ”aikamme merkittävimpiä taiteilijoita”. Samalla museon alakertaan pystytetty näyttely Benjamin Katzin valokuvateoksista, joiden aiheena oli Baselitzin työskentely ja persoona, tuntui asettavan suhteettomat odotukset sille mitä taiteilijan teosten edessä tulisi kokea. Päästyäni portaita pitkin kaikkein pyhimpään hämmästyin vilpittömästi miten niukasti "saksalaisen nykytaiteen kirkkaimman tähden" töitä näyttelyyn oli loppujen lopuksi raavittu kasaan, siis suhteessa siihen mikä mystinen suitsutuksen ilmapiiri alakerrassa vallitsi. Mutta Baselitzin teosten napakkaa iskevyyttä se ei tukehduttanut lainkaan. Vähä riitti vakuuttamaan.

Se mikä on joskus ollut erityislaatuista ja poikkeavaa saa kiinnostusarvonsa taiteessa usein sen mukaan, minkälainen historiallinen merkitys ja vaikutusvalta edelläkävijänä sille on myöhemmin tulkittu. Teosten ajattomuus taas tukee pitkälti siihen, että niiden käsittelemät ilmiöt eivät muutu. Tästä kulmasta tarkastellen Baselitzin eräästä varhaisesta teoksesta tehty uusintoversio, Suuri yö alas viemäristä (Remix, 2005), ei yltänyt alkuperäisversionsa aikanaan aiheuttamasta skandaalista huolimatta muuhun kuin esteettiseen tuoreuteen, niin valtavirtaistunut sen suorasukaisen rivo kuva-aihe ja räävitön maalaustapa nykyään ovat.

Teos tässä yhteydessä esimerkkinä vain vertailun vuoksi. Baselitzin Remix-otsikon alla kulkevien töiden sisältämät kommentit taiteen pystyvyydestä, sopivuudesta ja vakavuudesta olivat yleisesti kestävämpiä ja satiirisempia kuin mitä maalauksen Suuri yö alas viemäristä kohdalla oli päässyt käymään. Aiheen sopivuuden rajojen venyttäminen on ollut yleisön ja tekijöiden välisen asevarustelun iänikuinen kohde, joten on ilmeistäkin, että standardit ovat sitten 60-luvun höltyneet. Mikä minut todella oli tiputtaa jaloiltani näyttelysalin lattialle, liittyi paljon hienovaraisempaan kädenvääntöön hyvän maun ja sen kritiikin välillä.

Ainoat esille asetetut veistokset, kaksi monumentaalisen krouvia ihmishahmoa, tarvitsivat vain tosiasiallisen tekniikkansa ja muuta väittävän ulkonäkönsä välisen mehukkaan ristiriidan tuottamaan tehokasta kritiikkiä ylhäisen ja alhaisen välisestä suhteesta taiteessa. Estetiikkansa suurikokoiset Kansanesine Zero (2009) ja Donna Via Venezian (2004-06) olivat lainanneet kansantaiteesta, naivismista ja popkulttuurista. Pintakäsittely tuntui puhuvan sen puolesta, että veistokset olisivat karkeasti moottorisahalla veistettyä puuta - voimakkaasti Ite-taiteen käyttöön sopivaksi leimaantunut tekniikka. Aihe vailla erityistä kunnioitettuvuutta, toteutus sen mukainen.

Molemmat teokset olivat kuitenkin pronssivalua, joka oli hervotonta huumorintajuakin osoittaen maalattu huolellisesti jäljittelemään väritettyä puupintaa. Niin veistosten teknisen ja logistisen vaivalloisuuden kuin materiaalisen arvokkuuden mittakaava oli aivan pöyristyttävä suhteessa siihen kepeyden ja huolettomuuden tunteeseen, joka oli saatu aikaan vain peittämällä kyseiset ominaisuudet pieteetillä ja täydellisesti. Baselitz oli saanut käsitykset uhrausten arvoisista asioista kellahtamaan kyljelleen todella tyydyttävällä tavalla. Eihän temppu uusikaan ole, mutta se että se toimii yhä vain, näyttäisi todistavan toiston olevan yhä vain kannattavaa.

Samaan tapaan kiero oli maalaus Regietheater - Regiemalerie vuodelta 2007. Siinä Baselitzille tyypilliseen tahraiseen tapaan maalattu ihmishahmo kieppuu vasten taustaa, joka vaikuttaisi olevan fragmentti jostakin Piet Mondrianin työstä. Vaikutus on se, että kaikkea muuta kuin koristeelliseksi tarkoitettu De Stijl-tyyli muuttuu puhtaasti tapettipinnaksi, ja alkaapa vielä viitata itsensä ulkopuoliseen todellisuuteen (sen viivasto kun näyttäisi muodostavan Baselitzia tämän koko uran piinanneen aiheen, hakaristin). Lopullinen pyhäinhäväistys Mondrianin manifestia vastaan on tietenkin se, että maalari ei ole suostunut ottamaan lainansa kohdetta aivan niin vakavasti. Tämä vaikutelma syntyy sekä taulussa esiintyvän hahmon koomisuudesta että ylipäätään sen läsnäolosta aivan muihin tarkoituksiin tarkoitettujen sommitteluperiaatteiden mukaan tuotetulla pinnalla.

Minulle taulun opetus henkilökohtaisesti on, ettei taiteilija voi olettaa teoksiaan aina käytettävän niiden alkuperäiseen tarkoitukseen, tai pakottaa niitä nähtävän tietyllä tavalla. Vapaasti suomennettuna maalauksen nimikin, "Ohjaajan teatteri, ohjaajan maalaus", suuntaa ajattelun tällaiseen tulkintaan. Taiteessa moni tekijä pyrkii kaikkivaltiaan ohjaajan rooliin, mutta koskaan kokonaisuudesta ei voida poistaa näyttelijöitä, sattumaa tai yleisön assosiaatioita ilman, että kiinnostavuus tuhoutuu osin tai kokonaan. Esitettäväksi jo luovutetun teoksen autonomia on ottanut monet taiteilijat pihteihinsä luovuuden kitkevällä tavalla, mutta Baselitzin suhtautumistapa näyttäisi olevan aivan toinen. Hänelle teoksen kyvyttömyys jäätyä kiinni aikaan tai tiettyyn merkitykseen on suvereeni työkalu, jota hän tietoisesti käyttää. Remix-tekniikka näyttäisi olevan kunnianosoitus tämän välineen täysille mahdollisuuksille.