Luentopäiväkirja, osa 5: Varhaiskristillinen taide

"Who is this guy at my door?"

Kun uutta, kasteenraikasta uskontoa ryhdytään harjoittamaan käytännöntasolla, joutuvat abstrakti ihanne ja monisyisempi konkretia monellakin tapaa vastakkain. Suuriin linjoihin keskityttävä oppijärjestelmä joutuu kommentoimaan arkielämän yksityiskohtia, sillä pienet asiat ovat vain suurempien kokonaisuuksien osasia ja niiden väliset kytkökset arkielämässä katkeamattomia. Alkuaikojensa vaikeuksissa kehittymään pyrkinyt kristinusko ei kokenut tässä suhteessa pienintäkään poikkeusta.Ylösnousemuksen sanomaan keskittyneet uskovaiset ajautuivat melko kauas ajatustensa universaaleista merkityksistä kun he ryhtyivät todenteolla kiistelemään siitä, kuinka monella sormella ristinmerkki olisi tehtävä, minä hetkenä minkäkin täydenkuun jälkeen pääsiäistä tulisi vietettää ja oliko Jeesuksella parta vai ei.

Monet kristittyjä askarruttaneista historiallisista oppikiistoista, viimeinen esimerkki mukaan lukien, pyörivät kuvien tekemisen problematiikkan ympärillä. Kuviin kautta aikain liitetty maagisuus - niiden kyky muistuttaa meitä jostakin olemassaolevasta ja välittää tunnistettavia merkityksiä - oli antiikin aikoihin saapuessa muodostanut jo pitkät perinteet uskonnon ja sen harjoittamisen välille. Varhaiskristittyjen identiteettiin kuului kuitenkin voimakas tarve erottautua menneisyydestä, toisin sanoen ajasta ennen kristinuskon totuuden paljastumista ihmiskunnalle, ja epäilys siitä, josko juuri mikään ennen hyväksi koettu ja perusteltu tapa toimia oli enää ajankohtainen, sai aikaan hyvin kiivaan kuohunnan aiheen ympärillä. Juutalaisuudesta perujaan oleva kuvainpalvonnan kielto sai ajoittain aikaan jopa täydellisen ikonoklastisen suhteen kuvien käyttöön kristinuskon tunnustuksen yhteydessä, mutta mikä on mielestäni kiinnostavaa, tällaiset vaiheet jäivät hyvin lyhyiksi ja paikallisiksi. Samaan tapaan myös islam on ollut uskontona ehdottoman kielteinen ihmisen esittämistä kohtaan vain harvoin. Uskonnollisten kuvien tekeminen vaikuttaa usein pikemminkin väistämättömältä osalta jonkin kulttuurin kehitystä kuin varsinaiselta vaihtoehdolta.

Mutta mikä ajaa ihmisen etsimään uskontonsa ilmausta kuvien kautta? Tai pikemminkin, mikä kuvien voimassa on niin yleispätevää, että niiden käyttöön ajaudutaan ihmiskulttuureissa yleisesti lähes kaikilla elämän osa-alueilla? Kristityille perusteet kuvien kieltämiselle olivat teologisessa mielessä alusta alkaen vahvat. Silti jumalankuvista tuli ajan myötä lähes itsenäinen osansa kristinuskon kaanonissa, ja ennen pitkää niistä kiistely siirtyi kokonaan muotoseikkojen asetteluun kuvan varsinaisen perusmerkityksen tutkimisen sijaan. Kristilliset kuvat ovat ainakin keskivertosuomalaisesta näkökulmasta kulttuurillinen itsestäänselvyys, ja oma luterilainen perinteemme on sentään melko nuiva kuvien merkityksellisyyden korostamisessa. Katolisissa ja ortodoksisissa yhteisöissä ja maissa estetiikalla ja kuvien uskonkokemukseen tuomalla aistillisuudella on paljon suurempi sija. Siellä pyhimyksenkuviinkin kohdistuva kiihkeä kunnioitus ja mietiskely lähenee jo raamatun ankarasti tuomitsemaa epäjumalainpalvontaa.

Kristinuskon alkuaikojen kiihkeät tunnelmat tekivät kuvakysymyksen toisaalta toissijaiseksi, toisaalta merkitykselliseksi. Maailmanloppua odotellessa perinteiden tietoinen rakentaminen tuntui kovin lyhytnäköiseltä, toiminnalta joka oli auttamatta liian myöhäistä maailmassa, johon Kristus oli juuri aikomaisillaan palata. Toisaalta Rooman valtakunnassa kielletyn uskonnon harjoittaminen päiväsät toiseen merkitsi piilossa pysymisen ja salaisen tiedonvaihdon ajanjaksoa, joka oli lukutaidottomassa kansanosassa omiaan herättämmän tarpeen kuvien käyttöön salaseurakuntatoiminnan mahdollistamiseksi. Usein raamatusta poimitut kuva-aiheet kuten risti, kala ja karitsa, muuntuivat käytössä irrallisiksi symboleiksi ja auttoivat kristittyjä tunnistamaan niiden kantajat kaltaisikseen. Vaikka resursseja ja mahdollisuutta omien palvontapaikkojen suurimuotoiseen toteutukseen ja koristeluun ei ollut, syntyi tapaamispaikoiksi valittujen paikkojen merkiksi graffiteja. Ne latautuivat lopulta niin täyteen merkitystä, että kristinuskon muuttuessa valtauskonnoksi kuvien käytöstä oli enää hankala luopua loukkaamatta menneisyyden varhaiskristittyjen kokemien vainojen painoarvoa.

"Hyvä paimen retuuttaa lammasta juuri sopivasti."

Uskonnollisesta kuvastosta tuli kristinuskon kohdalla näin ikäänkuin mutkan kautta hyvin paljon kiertoilmaisuja käyttävää, symbolein ladattua taidetta, jonka tekijät ja suosijat olivat paljon vähemmän kiinnostuneita asioiden luonnollisesta ilmiasusta ja teostensa mimeettisyydestä kuin niiden kautta avautuvista monimutkaisista teologisista merkityksistä. Tällainen rooli sillä pyrittiin säilyttämään täysin tietoisestikin läpi seuraavien vuosisatojen. Tuona ajanjaksona pesäeron tekeminen pakanallisen antiikin ja uuden, kristillisen aikakauden välillä koettiin nimittäin äärimmäisen tärkeäksi. Suuri tarve syntyi kenties juuri siksi, että lainatavaraa kulki taakkana tavattoman paljon, ja kuitenkin kristinkunnan kollektiivinen identiteetti haki pohjaa nimenomaan väitetyistä eroista suhteessa antiikin filosofiaan ja kulttuuriperinteeseen. Tämä tapa toimia uskontoon liittyvissä asioissa, kuten uskonnollisessa taiteessa, juuri niin päin vastoin kuin mitä Roomassa oli ollut tapana, jatkui vielä halki keskiajankin. Henkisen itsenäistymisen tarve näyttääkin olleen varhaiskristillisen taiteen kehityksen tärkeimpiä suunnannäyttäjiä ja muovaavia ominaisuuksia.

Vaahtera, tuo kotipihani tunnelmanluoja

Sosiaalinen entreen tarve

Syyskuu saapui, tuli pimeää, märkää ja teemaan sopivasti myös, myönnettäköön, yksinäistä. Nukuin ja heräsin tässä huoneessa, menin kouluun. Palasin illalla, ja huone oli sama, mutta sen katseleminen oli jotenkin vaikeaa. Kaikki oli mautonta ja hajutonta, lavastusta jonkun muun elämään, tai oikeammin sanottuna ei niinkään elämään vaan näytelmään. Oli joitakin selkeästi hyviä juttuja, kuten ikkunasta ulos nojautuminen ja katunäkymän katselu, alamäkeen viettävä puutalojen parijono, kuumat katulaatat, ja niiden välistä auringonvaloon puskevat jästipäiset rikkaruohot, joista merkittävin, hontelo koivu, oli ehtinyt jo kaksimetriseksi. Mutta kylmyys pakotti väistämättäkin sulkemaan ikkunan ja menemään huoneeseen jossa ei ollut ketään, jossa oli kakluuni jota en osannut käyttää ja tavaroita jotka olin pakannut laatikoihin viedäkseni ne tavarankeräykseen. Ei asuttavaa, ei omia kotijuttuja, tehtävää kylläkin mutta ei mitään uutta tai omaa. Masensi viikata keittiöpyyhkeitä ilman ketään kehumassa. Halusin naimisiin, jälleen kerran. Mikä yllätys.

Ovi kävi yhtenään. Ei minuun vaan Naapurin Neidin. Yritin kuvitella minkälainen hän olisi. Sisäpihanpuoleisesta ikkunasta ei näkynyt puunväristen kaihdinten takia muuta kuin lämmintä huoneenvaloa, ja jos ihan kyyläyslinjalle mennään niin joskus myös sohvalla istuvan vaaleahiuksisen ihmisen pörröinen silhuetti. Ulkoportaan kaiteella oli purkki joka kantta tiesin Neidin Miesystävän toisinaan raottavan nikotiinirituaalin päätteeksi. Itseasiassa äänistä päätellen asunnosta käytiin tupakalla solkenaan. Hyvä niin, muuten olisi luullut ettei talossa asu ketään minun lisäkseni. Itse saatoin pysyä varmana omasta olemassaolostani sen perusteella, että tilaushesari mönki postiluukusta joka yö. Helsingin Sanomat on kuulkaa sellainen juttu että se ei ihan tosta noin vain päätä ilmestyä ihmisen elämään. Jonkun pitää se tilata.

"Harava. The."

Kuukauden kuluessa minua alkoi vaivata tunne siitä, että minua mahdollisesti joko tarkkailtiin tai sitten kukaan ei ollut kiinnittänyt minuun uuden asukkaan olomuodossani mitään huomiota. Yritin olla tekemättä asiasta itselleni kovinkaan suurta kompastuskiveä, koska saamaan aikaan käytin suuren määrän energiaa todistellessani itselleni, että sosiaalisissa ympyröissä nyt kestää aikansa saada asiat etenemään. Oleellista oli kuitenkin se etten tiennyt miten asian laita oli. Jos pihalla matkallani portille tai toiseen suuntaan ovelle jonkun kohtasinkin, oli kyseessä mies tai nainen, ikää aina noin 25-35 vuotta, vallitsi tämän muuten niin kiehtovan poikkeuksellisen tapahtuman yllä tupakansavun vaitonainen kiehkura ja väkisin väännettyjen tervehdysten uusavuttomassa aiheuttaman pakokauhun tuntu. Vaikutti siltä ettei talossa juuri ollut tapana viettää aikaa pihalla. Etteivät paikalliset nyt ainakaan aivan ahnehtineet tiivistä yhteiselämää naapuriensa kanssa. Ettei Puu-Vallila nyt sitten ollutkaan mikään Melukylä.

Rehellisesti sanottuna olen hyvin itsesäälistä tyyppiä. Oletin siis hyvin pian vian olevan minussa itsessäni. Tilannetta ei yhtään parantanut koulussa piirrustuksenmallina toiminut hyvätapainen mies (sellaista aitoa romanttista vanhanajan posteljoonityyppiä) joka kertoili omien nuoruusvuosiensa Suomesta. Kuinka yleensä on ollut tapana vihkiä uusi asukas naapurustoon nimenomaan niin päin että talon vanhat asukkaat käyvät korvapuustikoreineen ja hauskoine anekdootteineen tämän luona ja kyselevät kuulumiset, toiveet ja elämäntarinat. Että niin. Minkälainen lähtökohtaisesti epäonnistunut ihminen minun täytykään olla kun en ketään kiinnosta. No jos ei vahingossa niin sitten oveluudella, ajattelin. Tungen kaikkien postilaatikoihin ylisöpöt itsetehdyt joulukortit ja sulatan niiden sydämet, kuka sellaisen jälkeen enää pystyy esiintymään etäisenä.

Se oli ihan hyvä idea sinänsä, ja aionkin sen toteuttaa, mutta nyt jo aidosta solidaarisuudentunteesta. Nimittäin tuli lokakuu, ja vaahteroiden muuttuessa ylitsepursuavan keltaisiksi huvimajan pöydälle ilmestyi harava ja huoneeni lämpöpatterin termostaatti irtisanoutui tehtävistään lopullisesti. Mitenkään toisistaan riippumatta ne yhdessä saivat aikaan muutoksen. Asiat alkoivat edetä parempaan suuntaan. Huomattavasti parempaan.

Luentopäiväkirja, osa 4: Muinaistaide. Vieraileva luennoitsija Antero Kare

"Rembrandtin Yövartio. Toimii tunnetusti parhaiten pieniresoluutioisena kääpiökuvana."

Kuten minkä tahansa aihepiirin kohdalla, joutuu myös taidehistoriaan perehtyvä luottamaan hyvin monenlaisiin lähteisiin. Vaikka kriittisyys auttaa löytämään tietoteoksia ja muita kirjoituksia jotka sinänsä ovat tieteellisyyden ehdot täyttäviä ja luotettavia, ja samalla ymmärtämään, että esitetyt näkökannat ovat usein vain tulkintoja ja teorioita, ei se välttämättä takaa oleellisen tiedon erottumista yleisestä tietomassasta. Tutkimuksen kaanon ja joskus hämmentävän konkreettisetkin käytännönehdot luovat taiteen lähdekirjallisuuteen aukkokohtia, jotka jäävät tavalliselta lukijalta helposti näkymättömiin. Toisaalta joskus jokin yksittäinen tarkastelunkohde saa toistuvasti huomiota ja siten paino-arvoa ylitse muiden, huomiotta jääneiden mutta mahdollisesti yhtä tärkeiden yksityiskohtien.

Kuvataiteen historian ymmärryksemme perustuu pitkälti kuviin. Tarkastelun arvoisia taideteoksia on täysin hallitsematon määrä, ja ne sijaitsevat ympäri maailmaa, jotkut museoissa, jotkut niiden kassaholveissa ja yhtä lailla laaja joukko yksityiskokoelmissa, katseiden ulottumattomissa. Ne nähdäkseen on pakko luottaa kuviin, painojäljennöksiin, mustavalkokopioihin, jopa piirroksiin ja siihen mitä ne meille väittävät. Kaikki taideteokset eivät tästä niin kärsi, mutta on maalauksia joiden oleelliset värit vaihtelevat kirjasta toiseen ja joiden koon tuomaa vaikutelmaa painokuvat eivät voi välittää.

Mutta ennen kaikkea on veistoksia, joista meille esitellään perinteisesti vain yksi puoli. Tämä on tietenkin aivan ymmärrettävää vaikkapa jotakin laajaa taiteen osa-aluetta käsittelevässä opuksessa, jonka täytyy kahlata aiheensa läpi muutenkin ylimalkaisesti. Kuvien viemä tila tekee niistä epäkäytännöllisiä, eikä yhdelle teokselle voida tuhlata kovin montaa katsausta jos muitakin on käsiteltävänä. Näin plastinen ilmaisu typistetään yhteen näkökulmaan ja tehdään kaksiulotteiseksi. Usein veistoksesta ilmaistaan kuvan välityksellä epähuomiossa sen silmiinpistävin piirre tai jokin sivu, jonka toivotaan välittävän eniten tietoa sen yleisolemuksesta. Näin teokset tallennetaan toistuvasti samasta näkökulmasta mikäli kuvia ylipäätään useampaan otteeseen otetaan, ja yhä edelleen, niiden kopiot siirtyvät tiedonvälityksen portaita pitkin identtisinä satoihin lukijan käsiin päätyviin lähteisiin.

Ennen internettiä satunnaisen taidehistoriasta kiinnostuneen tilanne oli tietenkin paljon huonompi: taideteoksia esittelevän materiaalin levinneisyys ja valikoima on laajentunut räjähdysmäisesti noin vuosikymmenessä. Kuitenkin ilman omaa vaivannäköä ja etsintää toiset maailmantaiteen osa-alueet jäävät yhä ylimalkaisemmiksi kuin toiset. Näistä sokeista pisteistä yksi on esihistoriallinen taide. Sen kohdalla erityisen surulliseksi tilanteen tekee muun tiedon yhtäläinen rajoittuneisuus. Vain murto-osa arkeologisista löydöistä on tehty ennen 1900-lukua, mikä tietenkin tarkoittaa sitä että esineistöön kohdistuvalla tutkimuksella on erittäin lyhyet perinteet. Kun tämä yhdistyy huomioon, että aikakauden taideteoksista on aineiston niukkuuden takia tavattoman hankalaa tehdä perusteltuja johtopäätöksiä, voidaan ymmärtää miksi tietoa tuon valtavan pitkän ajanjakson kulttuureista on tarjolla niin paljon vähemmän kuin myöhäisemmistä.

Vertailukohtien puute, epätasainen löydösten valikoima ja modernin arkeologian lyhyt historia ovat luonnollisesti vaikuttaneet muinaistaiteista saadun tiedon uskottavuuteen. Ulkopuolista tarkkailijasta voi helposti tuntua siltä, kuin johtopäätöksiä olisi tehty kiireellä ja teorioita heitetty ilmaan vain jotta kokonaiskaaos saataisiin kuriin sitomalla se kiehtovaksi kokonaisuudeksi. Luolamaalausten ja pienoisveistosten tarkoitusperän hämäryys provosoi esittämään tulkintoja rajatuista näkövinkkeleistä ja hyvin henkilkohtaisistakin lähtökohdista. Feminististinen, sosiologinen, lääketieteellinen ja uskontokeskeinen näkökulma apunaan kaikki mahdolliset keinot biologiasta taloustieteeseen puuhastelevat samojen taideteosten äärellä tuottaen rajustikin toisistaan poikkeavia lausuntoja muinaistaiteilijan ajatusmaailmasta.

Kuten Kare asian itse luennollaan monin esimerkein esitti, liikutaan esihistoriallisen taiteen tutkimuksessa kiinnostavien mielipiteiden ja tiukan faktan rajamaastossa. Kun joku kiirehtii kertomaan, mitä kasvofiguurin kampaus kertoo sen mallina toimineen naisen asemasta kyläyhteisössään, pohtii toinen tutkija millä perusteella samaisen veistoksen voidaan ylipäätään väittää esittävän nimenomaan naista.

Kare näytti myös hämmästyttävän kuvaparin, joka valotti miten ailahtelevaisesti katsoja saattaa käsityksensä taideteoksesta muodostaa. Hän rinnasti voimakkaan tyylitellyn oloisen kivikautisen naisfiguurin ja valokuvan kahdesta mustasta heimonaisesta jostain Itä-Afrikan hautavajoaman alueelta 1900-luvun alkupuolelta. Minulle oli tähän asti ollut jokseenkin itsestään selvää, että kuten niin monet kirjalliset lähteet ja opetustraditio yleensä olivat asian esittäneet, on ns. venusfiguurien runsaassa naisellisuudessa kysymys korostuksesta ja tyylittelystä, ja että tällä voimakkaalla veistotyylillä on siis väistämättä ollut tekijälleen jokin erityinen merkitys ja funktio. Kuitenkin ruumiinpiirteet, joita naiset valokuvan perusteella kantoivat - hyvin voimakkaasti ulkoneva vatsa ja toisaalta samaan tapaan erottuvat pakarat ja raskauden korostamat rinnat muuten hyvin hoikassa vartalossa sekä näiden korostama selän kaari - saivat pienoisveistoksen vaikuttamaan jopa äärimmäisen naturalistiselta. Riippuen siitä, minkälaisia fyysisiä piirteitä taideteoksen valmistaneen heimon jäsenet ovat kantaneet, ei figuuria valmistettaessa ole siis välttämättä menty niin kauas veistohetken arkitodellisuudesta kuin mitä ensinäkemältä tulisi ajatelleeksi.

Esimerkki sai ajatukset toden teolla liikkeelle: mitä voimme väittää tietävämme muinaistaiteista? Mitä meille näytetään, miten aineiston rajaamisen valinnat ovat syntyneet ja mikä vaikutus niillä on käsityksiimme esihistoriallisen ihmisen elämästä? Ja ennen kaikkea, kuinka nämä ennakkoasenteet esi-isistämme leimaavat käsitystämme nykyään elävistä alkuperäiskansoista ja jopa omasta itsestämme? Julkisessa keskustelussa kun ei ole nykyäänkään täysin tavatonta kuulla käytettävän argumentoinnin apuna rinnastuksia nyky-yhteiskunnan ja esihistoriallisen elämänjärjestyksen välillä. Tämä tuntuu lievästi absurdilta, kun käsitykseni on vahvasti se, ettemme voi väittää täysin aukottomasti tuosta esihistoriallisesta yhteisöelämästä tai varsinkaan sen henkisestä puolesta nykytiedon valossa juuri mitään.

"Tan-Tan-venusfiguuri. Selkeästi naisellinen. Googlen kuvahaku löytää vain etupuolta esittävän kuvan. Vai onko se sittenkin takaa?"