Sosiaalinen entreen tarve

Syyskuu saapui, tuli pimeää, märkää ja teemaan sopivasti myös, myönnettäköön, yksinäistä. Nukuin ja heräsin tässä huoneessa, menin kouluun. Palasin illalla, ja huone oli sama, mutta sen katseleminen oli jotenkin vaikeaa. Kaikki oli mautonta ja hajutonta, lavastusta jonkun muun elämään, tai oikeammin sanottuna ei niinkään elämään vaan näytelmään. Oli joitakin selkeästi hyviä juttuja, kuten ikkunasta ulos nojautuminen ja katunäkymän katselu, alamäkeen viettävä puutalojen parijono, kuumat katulaatat, ja niiden välistä auringonvaloon puskevat jästipäiset rikkaruohot, joista merkittävin, hontelo koivu, oli ehtinyt jo kaksimetriseksi. Mutta kylmyys pakotti väistämättäkin sulkemaan ikkunan ja menemään huoneeseen jossa ei ollut ketään, jossa oli kakluuni jota en osannut käyttää ja tavaroita jotka olin pakannut laatikoihin viedäkseni ne tavarankeräykseen. Ei asuttavaa, ei omia kotijuttuja, tehtävää kylläkin mutta ei mitään uutta tai omaa. Masensi viikata keittiöpyyhkeitä ilman ketään kehumassa. Halusin naimisiin, jälleen kerran. Mikä yllätys.

Ovi kävi yhtenään. Ei minuun vaan Naapurin Neidin. Yritin kuvitella minkälainen hän olisi. Sisäpihanpuoleisesta ikkunasta ei näkynyt puunväristen kaihdinten takia muuta kuin lämmintä huoneenvaloa, ja jos ihan kyyläyslinjalle mennään niin joskus myös sohvalla istuvan vaaleahiuksisen ihmisen pörröinen silhuetti. Ulkoportaan kaiteella oli purkki joka kantta tiesin Neidin Miesystävän toisinaan raottavan nikotiinirituaalin päätteeksi. Itseasiassa äänistä päätellen asunnosta käytiin tupakalla solkenaan. Hyvä niin, muuten olisi luullut ettei talossa asu ketään minun lisäkseni. Itse saatoin pysyä varmana omasta olemassaolostani sen perusteella, että tilaushesari mönki postiluukusta joka yö. Helsingin Sanomat on kuulkaa sellainen juttu että se ei ihan tosta noin vain päätä ilmestyä ihmisen elämään. Jonkun pitää se tilata.

"Harava. The."

Kuukauden kuluessa minua alkoi vaivata tunne siitä, että minua mahdollisesti joko tarkkailtiin tai sitten kukaan ei ollut kiinnittänyt minuun uuden asukkaan olomuodossani mitään huomiota. Yritin olla tekemättä asiasta itselleni kovinkaan suurta kompastuskiveä, koska saamaan aikaan käytin suuren määrän energiaa todistellessani itselleni, että sosiaalisissa ympyröissä nyt kestää aikansa saada asiat etenemään. Oleellista oli kuitenkin se etten tiennyt miten asian laita oli. Jos pihalla matkallani portille tai toiseen suuntaan ovelle jonkun kohtasinkin, oli kyseessä mies tai nainen, ikää aina noin 25-35 vuotta, vallitsi tämän muuten niin kiehtovan poikkeuksellisen tapahtuman yllä tupakansavun vaitonainen kiehkura ja väkisin väännettyjen tervehdysten uusavuttomassa aiheuttaman pakokauhun tuntu. Vaikutti siltä ettei talossa juuri ollut tapana viettää aikaa pihalla. Etteivät paikalliset nyt ainakaan aivan ahnehtineet tiivistä yhteiselämää naapuriensa kanssa. Ettei Puu-Vallila nyt sitten ollutkaan mikään Melukylä.

Rehellisesti sanottuna olen hyvin itsesäälistä tyyppiä. Oletin siis hyvin pian vian olevan minussa itsessäni. Tilannetta ei yhtään parantanut koulussa piirrustuksenmallina toiminut hyvätapainen mies (sellaista aitoa romanttista vanhanajan posteljoonityyppiä) joka kertoili omien nuoruusvuosiensa Suomesta. Kuinka yleensä on ollut tapana vihkiä uusi asukas naapurustoon nimenomaan niin päin että talon vanhat asukkaat käyvät korvapuustikoreineen ja hauskoine anekdootteineen tämän luona ja kyselevät kuulumiset, toiveet ja elämäntarinat. Että niin. Minkälainen lähtökohtaisesti epäonnistunut ihminen minun täytykään olla kun en ketään kiinnosta. No jos ei vahingossa niin sitten oveluudella, ajattelin. Tungen kaikkien postilaatikoihin ylisöpöt itsetehdyt joulukortit ja sulatan niiden sydämet, kuka sellaisen jälkeen enää pystyy esiintymään etäisenä.

Se oli ihan hyvä idea sinänsä, ja aionkin sen toteuttaa, mutta nyt jo aidosta solidaarisuudentunteesta. Nimittäin tuli lokakuu, ja vaahteroiden muuttuessa ylitsepursuavan keltaisiksi huvimajan pöydälle ilmestyi harava ja huoneeni lämpöpatterin termostaatti irtisanoutui tehtävistään lopullisesti. Mitenkään toisistaan riippumatta ne yhdessä saivat aikaan muutoksen. Asiat alkoivat edetä parempaan suuntaan. Huomattavasti parempaan.