Kuten minkä tahansa aihepiirin kohdalla, joutuu myös taidehistoriaan perehtyvä luottamaan hyvin monenlaisiin lähteisiin. Vaikka kriittisyys auttaa löytämään tietoteoksia ja muita kirjoituksia jotka sinänsä ovat tieteellisyyden ehdot täyttäviä ja luotettavia, ja samalla ymmärtämään, että esitetyt näkökannat ovat usein vain tulkintoja ja teorioita, ei se välttämättä takaa oleellisen tiedon erottumista yleisestä tietomassasta. Tutkimuksen kaanon ja joskus hämmentävän konkreettisetkin käytännönehdot luovat taiteen lähdekirjallisuuteen aukkokohtia, jotka jäävät tavalliselta lukijalta helposti näkymättömiin. Toisaalta joskus jokin yksittäinen tarkastelunkohde saa toistuvasti huomiota ja siten paino-arvoa ylitse muiden, huomiotta jääneiden mutta mahdollisesti yhtä tärkeiden yksityiskohtien.
Kuvataiteen historian ymmärryksemme perustuu pitkälti kuviin. Tarkastelun arvoisia taideteoksia on täysin hallitsematon määrä, ja ne sijaitsevat ympäri maailmaa, jotkut museoissa, jotkut niiden kassaholveissa ja yhtä lailla laaja joukko yksityiskokoelmissa, katseiden ulottumattomissa. Ne nähdäkseen on pakko luottaa kuviin, painojäljennöksiin, mustavalkokopioihin, jopa piirroksiin ja siihen mitä ne meille väittävät. Kaikki taideteokset eivät tästä niin kärsi, mutta on maalauksia joiden oleelliset värit vaihtelevat kirjasta toiseen ja joiden koon tuomaa vaikutelmaa painokuvat eivät voi välittää.
Mutta ennen kaikkea on veistoksia, joista meille esitellään perinteisesti vain yksi puoli. Tämä on tietenkin aivan ymmärrettävää vaikkapa jotakin laajaa taiteen osa-aluetta käsittelevässä opuksessa, jonka täytyy kahlata aiheensa läpi muutenkin ylimalkaisesti. Kuvien viemä tila tekee niistä epäkäytännöllisiä, eikä yhdelle teokselle voida tuhlata kovin montaa katsausta jos muitakin on käsiteltävänä. Näin plastinen ilmaisu typistetään yhteen näkökulmaan ja tehdään kaksiulotteiseksi. Usein veistoksesta ilmaistaan kuvan välityksellä epähuomiossa sen silmiinpistävin piirre tai jokin sivu, jonka toivotaan välittävän eniten tietoa sen yleisolemuksesta. Näin teokset tallennetaan toistuvasti samasta näkökulmasta mikäli kuvia ylipäätään useampaan otteeseen otetaan, ja yhä edelleen, niiden kopiot siirtyvät tiedonvälityksen portaita pitkin identtisinä satoihin lukijan käsiin päätyviin lähteisiin.
Ennen internettiä satunnaisen taidehistoriasta kiinnostuneen tilanne oli tietenkin paljon huonompi: taideteoksia esittelevän materiaalin levinneisyys ja valikoima on laajentunut räjähdysmäisesti noin vuosikymmenessä. Kuitenkin ilman omaa vaivannäköä ja etsintää toiset maailmantaiteen osa-alueet jäävät yhä ylimalkaisemmiksi kuin toiset. Näistä sokeista pisteistä yksi on esihistoriallinen taide. Sen kohdalla erityisen surulliseksi tilanteen tekee muun tiedon yhtäläinen rajoittuneisuus. Vain murto-osa arkeologisista löydöistä on tehty ennen 1900-lukua, mikä tietenkin tarkoittaa sitä että esineistöön kohdistuvalla tutkimuksella on erittäin lyhyet perinteet. Kun tämä yhdistyy huomioon, että aikakauden taideteoksista on aineiston niukkuuden takia tavattoman hankalaa tehdä perusteltuja johtopäätöksiä, voidaan ymmärtää miksi tietoa tuon valtavan pitkän ajanjakson kulttuureista on tarjolla niin paljon vähemmän kuin myöhäisemmistä.
Vertailukohtien puute, epätasainen löydösten valikoima ja modernin arkeologian lyhyt historia ovat luonnollisesti vaikuttaneet muinaistaiteista saadun tiedon uskottavuuteen. Ulkopuolista tarkkailijasta voi helposti tuntua siltä, kuin johtopäätöksiä olisi tehty kiireellä ja teorioita heitetty ilmaan vain jotta kokonaiskaaos saataisiin kuriin sitomalla se kiehtovaksi kokonaisuudeksi. Luolamaalausten ja pienoisveistosten tarkoitusperän hämäryys provosoi esittämään tulkintoja rajatuista näkövinkkeleistä ja hyvin henkilkohtaisistakin lähtökohdista. Feminististinen, sosiologinen, lääketieteellinen ja uskontokeskeinen näkökulma apunaan kaikki mahdolliset keinot biologiasta taloustieteeseen puuhastelevat samojen taideteosten äärellä tuottaen rajustikin toisistaan poikkeavia lausuntoja muinaistaiteilijan ajatusmaailmasta.
Kuten Kare asian itse luennollaan monin esimerkein esitti, liikutaan esihistoriallisen taiteen tutkimuksessa kiinnostavien mielipiteiden ja tiukan faktan rajamaastossa. Kun joku kiirehtii kertomaan, mitä kasvofiguurin kampaus kertoo sen mallina toimineen naisen asemasta kyläyhteisössään, pohtii toinen tutkija millä perusteella samaisen veistoksen voidaan ylipäätään väittää esittävän nimenomaan naista.
Kare näytti myös hämmästyttävän kuvaparin, joka valotti miten ailahtelevaisesti katsoja saattaa käsityksensä taideteoksesta muodostaa. Hän rinnasti voimakkaan tyylitellyn oloisen kivikautisen naisfiguurin ja valokuvan kahdesta mustasta heimonaisesta jostain Itä-Afrikan hautavajoaman alueelta 1900-luvun alkupuolelta. Minulle oli tähän asti ollut jokseenkin itsestään selvää, että kuten niin monet kirjalliset lähteet ja opetustraditio yleensä olivat asian esittäneet, on ns. venusfiguurien runsaassa naisellisuudessa kysymys korostuksesta ja tyylittelystä, ja että tällä voimakkaalla veistotyylillä on siis väistämättä ollut tekijälleen jokin erityinen merkitys ja funktio. Kuitenkin ruumiinpiirteet, joita naiset valokuvan perusteella kantoivat - hyvin voimakkaasti ulkoneva vatsa ja toisaalta samaan tapaan erottuvat pakarat ja raskauden korostamat rinnat muuten hyvin hoikassa vartalossa sekä näiden korostama selän kaari - saivat pienoisveistoksen vaikuttamaan jopa äärimmäisen naturalistiselta. Riippuen siitä, minkälaisia fyysisiä piirteitä taideteoksen valmistaneen heimon jäsenet ovat kantaneet, ei figuuria valmistettaessa ole siis välttämättä menty niin kauas veistohetken arkitodellisuudesta kuin mitä ensinäkemältä tulisi ajatelleeksi.
Esimerkki sai ajatukset toden teolla liikkeelle: mitä voimme väittää tietävämme muinaistaiteista? Mitä meille näytetään, miten aineiston rajaamisen valinnat ovat syntyneet ja mikä vaikutus niillä on käsityksiimme esihistoriallisen ihmisen elämästä? Ja ennen kaikkea, kuinka nämä ennakkoasenteet esi-isistämme leimaavat käsitystämme nykyään elävistä alkuperäiskansoista ja jopa omasta itsestämme? Julkisessa keskustelussa kun ei ole nykyäänkään täysin tavatonta kuulla käytettävän argumentoinnin apuna rinnastuksia nyky-yhteiskunnan ja esihistoriallisen elämänjärjestyksen välillä. Tämä tuntuu lievästi absurdilta, kun käsitykseni on vahvasti se, ettemme voi väittää täysin aukottomasti tuosta esihistoriallisesta yhteisöelämästä tai varsinkaan sen henkisestä puolesta nykytiedon valossa juuri mitään.
"Tan-Tan-venusfiguuri. Selkeästi naisellinen. Googlen kuvahaku löytää vain etupuolta esittävän kuvan. Vai onko se sittenkin takaa?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti