Varhaisimpien sivilisaatioiden taide on minulle tietynlainen sokea piste. Yksi syy tähän lienee jo sekin, että ihmiskunnan ensimmäiset yhteiskunnat muotoutuivat Lähi-Idässä, alueella jonka kulttuuri ja filosofia ovat nykyiselläänkin minulle hieman outoja ja hankalasti käsitettäviä. Länsimaiseen moderniin taideilmapiiriin kasvaneena törmään jatkuviin lukuvaikeuksiin ja turhautumisiin esimerkiksi Mesopotamiassa käytetyn kuvaston kanssa. Toisaalta perustavanlaatuisesti oman ilmaisuni tarpeista poikkeava ja konventioiden kyllästämä muinaisen Egyptin taide on toiminut hyvänä oman ajattelun peilinä. Erityisesti se on herättänyt kiinnostukseni sitä joustavuutta kohtaan, jota kuvataide osoittaa mukautuessaan ajatusopillisesti hyvinkin erillaisiin tarpeisiin.
Nyky-Suomessa kuvat ulottuvat kaikkialle, ja niiden luonne ja tehtävä on useimmiten maallinen. Tässä ympäristössä elävän on vaikea samaistua niihin huomioihin, jotka ovat ohjanneet kuvien tekoa ja käyttöä tuhansia vuosia sitten. Sekä Mesopotamian että Egyptin taiteet ovat pohjautuneet tiukkaan sidokseen uskonnon kanssa, huolimatta siitä, ovatko itse kuva-aiheet olleet maallisia vai esimerkiksi rituaalisia kuvauksia jumalan ja hallitsijan ykseydestä. Lisäksi kuvasto ei ole ollut painomenetelmien puuttumisen takia levitettävissä, tai sen käyttötarkoitus on ollut suurimmaksi osaksi sellainen, ettei tavallinen kansalainen ole aivan arkisissa yhteyksissä edes voinut siihen totuttautua. Osin näistä syistä kuviin on liitetty voimakkaita maagisia ominaisuuksia. Tulkinnan jyrkkyys vaihteli hieman ajan ja kulttuurin mukaan, mutta yleisesti ottaen varsinkin kuvanveistoa hallitsi - varmasti sen kouriintuntuvan 'todentuntuisuuden vuoksi' - animistissävytteinen ajatus taideteoksesta sielullisena olentona, kulttikuvassa konkreettisesti läsnäolevana jumalana.¹
Näistä lähtökohdista tehty taide poikkeaa tietysti jo pakostakin meille tutusta kuvastosta. Yhä syvemmäksi kuilun tekevät matemaattiset, mytologiset ja yhteiskunnalliset merkitykset jotka esiintyvät vaikkapa ihmisruumiin, tilan ja ajan kuvaamisen tavoissa sekä Mesopotamian että Egyptin taiteessa. Nämä merkitykset eivät avaudu ensisilmäyksellä, vaikka ne vaikuttavatkin voimakkaasti teosten visuaaliseen ilmeeseen ja luovat sen aivan paikkansa pitävän vaikutelman, että taustalla vaikuttaa voimakas yhtenäisen kuvakulttuurin säännöstö.
Tietyllä tavalla luento ei ruotinut edellä kuvattuja seikkoja kovin yhtenäisesti eikä siten tuonut uutta selkeyttä niihin ajatuksiin, jotka olen varhaisten korkeakulttuurien taidetta kohtaan omaksunut. Se kylläkin terästi muistia joidenkin yksityiskohtien suhteen jotka herättivät kiinnostavia kysymyksiä asioiden yhteyksistä. Esimerkiksi, voisiko Sumerista Babylonin taiteeseen periytynyt jumalanpalvojaa esittävän veistostyypin käsien jämäkkä asento - ristissä vatsan päällä - olla perujaan siitä, että kun eurooppalainen on perinteisesti ajatellut sielun ja vilpittömyyden sijaitsevan sydämessä, liitettiin samat ominaisuudet aikoinaan Indusvirran alueella maksaan?
¹ Maailman taiteen historia, H.Honour & J.Fleming, 1992/2001, Otava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti