Taidehistorian kurssin aloitusluento nosti esiin jo aiemmin mielessäni heränneen ajatuksen: ihmisaivojen tapa jäsentää maailmaa ei välttämättä jousta siihen asti, että se voisi koskettaa todellisuuden, edes ihmiskulttuureissa vallitsevia lainalaisuuksia. Ihminen oppii luokittelemalla, jakamalla informaation vastaavuuksiin. Luonnontieteissä aivojen tapa jäsentää tietoa vastaa todellisuuden rakenteen tieteelle luomiin vaatimuksiin. Esimerkiksi evoluutio on järjestelmä, joka tuottaa selkein lainalaisuuksin toisistaan seuraavia lopputuloksia, joille voidaan niiden keskinäisen sukulaisuuden - siis sukulaisuussuhteiden - perusteella antaa latinankieliset nimet. Tämän kaltaisissa tilanteissa uudet teoriat voidaan johtaa suoraan edellisistä, eikä niiden väliin luontaisesti jää epämääräistä, hankalasti määriteltävissä olevaa tilaa .
Humanistiselle maailmankuvalle leimallista on sitä vastoin päällekäisten, limittäisten ja osin ristiriitaisesti toisiaan kommentoivien teorioiden joukko, jonka hallinnalla yksilö pyrkii epätoivoisesti edes sipaisemaan totuuden pintaa. Lainalaisuuksien etsiminen ja luokittelu tuovat humanistille vain hetken helpotuksen, sillä vaikka hän tutkii ja jäsentää samaa maailmankaikkeutta jossa atomit jylläävät, ei hänen osa-alueensa liene ikinä liitettävissä kokonaiskvanttiteorian yhteyteen. Kuitenkin luokitteluun jo rakenteensa tähden viritetyt aivot pyrkivät tekemään taidehistoriaan syventyvän puolesta valintoja omaksumalla ja ottamalla käyttöön nopeasti minkä tahansa teorialta, selitykseltä tai säännönmukaisuudelta kalskahtavan. Näin siitä yksinkertaisesta syystä, että ne tekevät asioista tiettyyn pisteeseen asti helpommin hallittavia - ei siis suinkaan siksi että humanististen tieteiden tutkimuskohteet mitenkään noudattaisivat luonnontieteisiin verrattavaa absoluuttista järjestelmällisyyttä.
Tieteenteon yleisen mielekkyyden vuoksi teoriota kuitenkin etsitään, ja yhden kokonaisselityksen osoittautuessa liian jäykäksi uusi pitää hakea usein aivan toiselta suunnalta. Toisinaan koko ajattelun jäsentämisen järjestelmää pitääkin alkaa purkaa aina sen filosofisia peruslähtökohtia myöten. Näin esimerkiksi taidehistorian teoria on kyseenalaistanut sekä itsensä että kohteensa monen monta kertaa, perustavanlaatuisesti oman tutkimuksensa suuntaviivoja muuttavalla tavalla. Mikä oleellisinta, tällöin se tulee myös vaikuttaneeksi itse kohteeseensa, taiteeseen, tutkijoiden ja taiteilijoiden katkeamattoman vuoropuhelun kautta.
Tämä jatkuvasti itseään uusintava häilyvien "totuuksien" ikiliikkuja on omiaan aiheuttamaan epävarmuutta ja perinpohjaisen turhautumisen tunnetta, jota taidehistoriaan vakavasti paneutuvan henkilön tulee yksinkertaisesti oppia sietämään. Taideteosten takana ovat oikeat lukemattomat ihmiset ja inhimilliset vaikuttimet, joiden typistäminen tunnistamattomaksi liian jäykillä lokeroinneilla ei palvele mitään tarkoitusta. Mikäli taiteen historiaa tutkiessa halutaan säilyttää kosketus alkuperäisen prosessin hienosyisyyden kanssa ja muistaa taiteentekemisen tapahtuman koko konteksti, ei selkeitä vastauksia kysymyksiin tuottava työskentelytapa ole se kaikkein kunnianhimoisin. Asioista saatu mielikuva voi olla muotoiltavissa teoriaksi, johon voidaan näennäisesti sovittaa joukko havaintoja, ja tiedonhalu voi täten tulla tyydytetyksi.
Kuitenkin ajattelusta jää puuttumaan tinkimättömyyttä ja kykyä sietää oman tietämyksen rajallisuutta, kykyä hyväksyä haaste ajatustyöstä päättymättömänä ja epätäydellisenä. Jotta taidehistorian kanssa pystyy elämään sopuisasti, se on otettava haasteena. Siinä on lähtökohta, josta on ainakin hyvä aloittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti