Luentopäiväkirja, osa 6: Ikonit

"Käsittätehtyjen Jeesusten muotovalio"

Tämänkertainen luento oli erityisen piristävä tiiviin, rajatun aihealueensa vuoksi. Aikaisemmin laajoina kokonaisuuksina käsitellyt aiheet ovat olleet minulle periaatteessa jo ennestään opitun kertausta, vaikkakin kertauksen hyödyllisyys on toki päivänselvä asia. Eivätkä ikonit olleet myöskään mikään satunnainen harha-askel kauas länsimaisen taidehistorian valtavirroista, päinvastoin. Niiden taustoihin ja filosofiaan liittyy monia sellaisia yleispäteviä ominaisuuksia, joiden tunnistaminen ja ymmärtäminen ovat tavattoman hyödyllistä muidenkin aikakausien ja elämän osa-alueiden taidemuotojen kohdalla. Aihe muistutti jälleen siitä, kuinka yksityiskohdat tapaavat avata kokonaisuuksia.

Koska ikonit ovat kuvia uskosta ja sen opeista, mutta samalla myös Euroopan historiallisen jatkumon osanen antiikin ja keskiajan välissä (toisaalta aivan nykypäivään asti). Siksi niiden perinteeseen tutustuminen avaa ja konkretisoi sekä oman maanosamme menneisyyttä että yleisemminkin syntyvien ja kehittyvien uskontojen kasvukipuja. Ikonien parissa törmää tuttuun kysymykseen kuvien ihmiselle perinjuurin mystisestä - varovaisemmin ilmaistuna kenties psykologisesti hämmentävästä - luonteesta.

En tunne maailmanuskontojen joukosta yhtäkään monijumalaista oppijärjestelmää, jonka piirissä tunnettaisiin jumalankuvankielto siinä muodossaan kuin se lähi-idän monoteistisissä uskonnoissa esiintyy. Epäilemättä ikonoklasmin ajatus on tyypillistä juuri yksijumalaisille uskonnoille, joissa jumaluuksien moninaisuutta ja eroavaisuuksia ei tarvitse eri keinoin havainnollistaa. Niin kristinuskon kuin vaikkapa islaminkin näkemys jumalasta sinällään täydellisenä "ykseyttä" edustavana olentona mahdollistaa taiteille pitkälti abstraktin esityksen yliluonnollisen olemuksesta. Sen sijaan esimerkiksi hinduille jumalkuvat ovat ilmiselvää arkipäivän kuvastoa, sillä tuhatlukuinen jumaljoukko, jossa kullakin hahmolla on oma tehtävänsä, olisi hankala hahmottaa ja pitää muistissa ilman yksittäisille jumaluuksille annettuja selkeitä ulkoisia ja yksilöllisiä ominaisuuksia.

"Herran Michajlowitsch Prjanischnikownin tekijänsä nimeä kansantajuisempi maalaus"

Tällaisia maailmanuskonnoissa yleisesti esiintyviä ilmiöitä vasten ortodoksinen kirkko näyttää kurkottelevan kahteen suuntaan yrittäessään määritellä kuvan paikkaa omassa oppijärjestelmässään. Toisaalta se tahtoo korostaa kuvainkiellon määräävää jumalaa: transsendenttista, maallisessa maailmassa näkymätöntä voimaa, jonka kuvallinen esittäminen koetaan niin mahdottomaksi, että se on korkeimpien maallisten auktoriteettien, kirkolliskokouksen ja patriarkkojen, taholta virallisesti kielletty. Samanaikaisesti ortodoksisen uskon harjoitukseen kuuluvat oleellisena osana ikonit. Pyhimysten kunnioittaminen ja heidän lähentymisensä kuvien katselun avulla on hyvin lämmin osa ortodoksista elämäntapaa. Taustalla vaikuttavat luultavasti hyvin samat inhimilliset tarpeet kuin jumalsuhdettaan kuvien avulla muokkaavilla hinduilla. Lohtu, jonka ajatus persoonallisesta jumalasta luo, tuntuu olevan jollakin tapaa yleismaailmallinen. Ortodoksinen kirkkokuvasto on vain yksi rönsyilevä haara eri kirkkokuntien kompleksisen kuvasuhteen tarinassa, ja ortodoksien oma ehdotus taiteen suhteesta uskontoon vain yksi vaihtoehto monien joukossa. Kokonaisuudessaan kyseessä on jälleen ihmisen kompleksisesta suhteesta mimeettiseen kuvaan ja näköhavaintoon.

Oikeaoppisuuden vaatimukset ovat tietyllä tapaa myös sukua puhtaalle ikonoklasmille, ja ikonien koko käsite oikeastaan nojaa tällaisille rajoitteille. Ikonit ovat traditio, joka perustuu määrättyyn aiheisiin, muotoon, symboleihin, maailmankuvaan ja rituaaleihin. Säännöistä poikkeaminen tekee kuvasta kulttuurin sisältäpäin katsottuna aina eräänlaisen epäikonin. Perinteenä ikonimaalaus on hyvin konservatiivinen, ja siihen perehtyminen jättää vain vähäisiä mahdollisuuksia individualismille. Tämä jos mikä on mahdollistanut ikoneille pitkän katkeamattoman historian. Kaavamaisuuden rasite on muuttunut eduksi. Kerran kauniiksi ja toimivaksi havaittua ei ole haluttu asettaa uusien muotien ja vaikutteiden alaiseksi, ja mitä kiinnostavin seikka onkin se, etteivät kuluneet vuosisadat ole lainkaan himmentäneet ikonien kauneutta tai niiden estetiikan yleistajuista viehätystä.