Luennon jälkeen intouduimme ystäväni kanssa pohtimaan keskiajan lumousta ja sitä outouden ilmapiiriä, joka tuon aikakauden kulttuurin ja hengen ympärillä meidän aikamme näkökulmasta leijuu. Molemmista tuntui, että kouluvuosina opituista perustiedoista huolimatta keskiaika oli jäänyt meiltä jollain tapaa omaksumatta. Mielestäni kysymys ei ollut niinkään siitä, ettemme olisi oppineet perusasioita tuon ajan tapahtumista ja yhteiskunnasta. Pikemminkin keskiaikana eläneiden ihmisten motivaatiot ja käsitykset ympäröivästä maailmasta, sekä heidän elämänsä henkinen ilmapiiri olivat jääneet meille vieraiksi ja hämäriksi. Kun renessanssin aikana ja sen jälkeen eurooppalaisen ihmisen suhde maailmaan muuttui melko äkillisesti erityisesti uusien yksilöllisyyden aatteiden vuoksi, nousi menneisyyden eteen tietynlainen henkinen muuri. Viimeistään valistuksen aikakausi jakoi historiallisten aatteiden Euroopan "entiseen" ja "nykyiseen". Yleinen maailman- ja ihmiskuva etääntyi niin kauas keskiajan normeista, että eläytyminen kyllin kauas ajassa taaksepäin muuttui tietyllä tapaa jopa mahdottomaksi. Kuten ystäväni tiivisti: keskiaikaista kuvastoa katsellessa tai tekstejä lukiessa on toisinaan jopa muistutettava itseään siitä, että tuo historia on todella omaamme ja vankkumattoman todellista, ei ainoastaan jonkinlaista satua. Vaikuttaa siltä kuin keskiajan mystisyyteen taipuvainen, kokonaisvaltainen hengellisyys olisi kietonut arkitodellisuuden kerrokset sisälleen, jolloin aikakauden jättämä päällimmäinen vaikutelma, värikäs ja voimakkaasti tuonpuoleiseen suuntautunut kurjuuden ja kummallisuuksien maailma, olisi nykykatsojan silmin liian räikeä todesta otettavaksi.
Keskiajalta peräisin olevat kuvat eivät yleensä ensimmäisenä saakkaan katsojassa aikaan varsinaista eläytymistä, siis ajatusta niiden syntyyn myötävaikuttaneiden ihmisten konkreettisesta lihallisuudesta ja inhimillisyydestä. Kuvataiteessa vallitsivat tyylikeinot, jotka tekevät siitä nykykatsojalle kummallisen sisäänpäinaukeavan, kaksiulotteisen ja kaavamaisen. Asioita ilmaistiin kuvissa symbolein sekä käsitteellisin merkein (kolme puuta tarkoittamassa suurta metsää), raamatunhahmot kuvattiin taiteilijoiden oman ajan ja kotiseudun muotiasuissa, ja perspektiivisääntöjä rikottiin osin tarkoituksellisestikin. Aikakauden kuvastoon kuului kaikenlaista laidasta laitaan: ihannoivia ikoneja, maallisia aiheita koriste-esineiden muotoilussa, sarjakuvia pyhimysten kidutuskokemuksista, puolipakanallisiin aiheisiin perustuvia kirjankuvituksia, groteskeja helvetinnäkymiä. Keskiajan yhteiskunta on meille - lääketieteen, rauhan ja koulutuksen turvaverkossa eläville - oudon villi ja irrationaalinen, ja tuona aikana Euroopassa eläneiden esi-isiemme aatteita elämästä ja arjen totuuksista on joskus vaikea ymmärtää. Tuolloin maailma oli monelle vielä litteä kiekko, noitiin törmäämisen riski oli jokapäiväinen huolenaihe ja nälän, kulkutautien ja turvattomuuden muodossa iskevä jumalan viha olivat asioita, joita jokainen sukupolvi joutui kohtaamaan ja pohtimaan.
"Tanssien hän luotamme käy!"
Tarkkaavainen katsoja huomaa kuitenkin monien keskiaikaisten taideteosten äärellä kutkuttavia kiinnekohtia oman kulttuuri-identiteettiinsä ja keskiajan ajatusmaailman välillä. Tuhat vuotta sitten esiintyneessä kuvastossa seikkailleet oudot hahmot hirviöistä metsänneitoihin eivät ole turhaan tutun oloisia. Ovathan kansanperinteen osana kulkeneet sadut suodattuneet keskiajan läpi tai jopa syntyneet tuolloin. Esimerkiksi tarina Tuhkimosta on liikkunut erillaisin muunnoksin ympäri eurooppaa jo pitkään ennen 1600-lukua.⁵ Satujen keskiajalle ulottuva historia on siis yksi linkki menneisyyteen, ja näitä linkkejä löytyy saman aihealueen piiristä enemmänkin. Nykymuotoinen stereotypia kristittyjen helvetin olemuksesta hioutui jotakuinkin muotoonsa jo keskiajalla. Ruttoa ei mielletä kovinkaan monessa yhteydessä antibiooteilla hoidettavaksi bakteeri-infektioksi, vaan viikatemiehen voittamattomaksi aseeksi. Ja viikatemiehenkin vakiintunut ulkoasu juontaa juurensa keskiajalta.
Itse asiassa meidän päiviimme asti on säilynyt suuri joukko edellä kuvatun kaltaisia kuvallisia stereotypioita, arkkityyppejä ja kuvasymboleja. Kaikista kuluneiden vuosisatojen aikana tapahtuneista maailmanmullistuksista huolimatta linnat pysyvät mielikuvissamme keskiaikaisina linnoina samaan tapaan kuin ritarit kuvitellaan ensisijaisesti keskiaikaisen ritarin ilmiasussa. Luultavasti syynä on juuri keskiaikaisessa taiteessa käytettyjen symbolien ja merkkien määrä, ja niiden radikaali väheneminen mimeettisyyttä korostaneen renessanssin noustua vallitsevaksi tyylisuunnaksi. Kuvat jäivät elämään, koska ne eivät korvaantuneet uusilla tai modernisoituneet yhteiskunnissa, joissa niille ei ollut enää virallista käyttöä.
Pieni osa näistä yleisesti länsimaissa tunnustetuista, keskiajan maailmaa meille tutuksi tehneistä kuvamotiiveista kuvasi oman aikansa arkea. Tunnemme kuitenkin paremmin kirkkoon, mystiikkaan ja taikauskoon liittyviä hahmoja ja symboleja, sillä niiden paikka vallinneissa yhteiskunnissa oli virallinen ja julkinen. Alunperinkin vähäiset, rikkaiden huviksi valmistetut kalenterit, gobeliinit ja koristemaalaukset tai muut vastaavat maallisia aiheita kuvanneet ylellisyysesineet ovat suurelta osin kadonneet ja tuhoutuneet, eikä niitä ole niin yleisesti näytillä niin museoissa kuin taidehistorian oppaissakaan. Nykyeurooppalainen saa siis hyvin kapea-alaisen kuvan keskiajalla vallinneista oloista, mikäli hän luottaa vain näkemiinsä taideteoksiin. Arjen keskitie tuntuu puuttuvan alhaisten kauhujen ja ylhäisten autuuksien maailmasta kertovan kuvaston joukosta, mikä etäännyttää keskiajan sadun tasolle. Tämä on mielestäni hyvin harmillista, sillä tuon ajan historialla olisi meille paljon kerrottavaa juurikin meistä itsestämme ja omassa alitajunnassamme elävien kuvien, niin kauhujen kauhujen kuin ihanteidekin, alkuperästä.
Keskiajan taiteen suoranaisen esittelyn ja avaamisen sijaan luento keskittyi enemmänkin niihin ajatuksiin, joita aikakausi vuosisatoja myöhemmin eläneissä eurooppalaisissa herätti. Vaikka käsitellyt teemat olivat kiinnostavia ja kuuluvat perustellusti keskiajasta syntyneiden myyttien purkamiseen ja siten historiallisen totuuden jäljittämiseen, olisin toivonut opetukselta enemmän konkreettisia välineitä aikakauden taideteosten varsinaiseen analysoimiseen ja ymmärtämiseen. Keskiajan kuvataide jäi edelleen jonkinlaiseksi arvoitukseksi, sen viestit ovat ikään kuin jatkuvasti näkyvillä mutta aina yhtälailla saavuttamattomissa.
"Voimmeko ritarilta enempää toivoa? Hevonen parkissa kirkon ulkopuolella."
Kun me oltiin jollain kuviskurssilla käymässä kansallismuseossa, niin se opas huomautti että ajalta ennen keskiaikaa on jossain mielessä enemmän tietoa kuin keskiajalta, ainkin Suomen osalta. Siis koska ennen keskiaikaa ihmisten mukana haudattiin paljon esineitä jotka kertoivat arjesta: kaikkia vaatteita ja aseita ja työkaluja ja koruja, mutta keskiaikaisista haudoista ei löydy mitään... Niin että siellä kansallismuseossa oli keskiajalta muistaakseni kirkkotaiteen lisäksi joku yks pöytä, kun esihistorialliselta ajalta oli valtavasti kaikkea.
VastaaPoistaIhan tyhmiä nuo keskiaikalaiset! Olisivat vaan jättäneet meille enemmän kaiveltavaa, tai olisivat edes kirjoittaneet enemmän vaatteista, ruoasta ja sisustuksesta.
VastaaPoista