Luentopäiväkirja, osa 8: Renessanssi

"Päämääränä 100% autenttinen kuva kaalista"

Monesti on kysytty, miten karkeasti ottaen tuhat vuotta jatkunut keskiaika väistyi niin nopeasti renessanssin tieltä. Uuden ajan kynnyksellä Euroopassa kuhisi: kaikki omasta vakavastiotettavuudestaan kiinnostuneet, vähänkin kansainväliset seudut suorastaan ahmivat alunperin Italiasta levinneitä kulttuurivaikutteita. Mitkä tapahtumat herättivät tämänkaltaisen uuden kiinnostuksen antiikin ajan historiaa, aatteita ja kuvataidetta kohtaan? Yleisessä historiantulkinnassa renessanssi nähdään usein uskaliaana äkkikäännöksenä vallinnutta maailmankuvaa vastaan, aikana jona jo kadonneilta vaikuttaneet kulttuurin yleisvireet löydettiin ja keskiajan pimeys voitettiin. Itseäni kutkuttaisi kuitenkin kääntää asetelma ylösalaisin: mikä sammutti keskiajan maailmaankuvaa ja tapoja ruokkineet lähteet? Oliko renessanssi itseasiassa jo melkein väistämätön käänne historiassa?

Rooman valtakunnan hajottua kokonaisvaltainen irtiotto antiikin menneisyydestä oli varmasti ollut psykologisesti ja valtiollisesti välttämätön teko ehjän kristillisen identiteetin luomiseksi Euroopassa. Haluttiin toisaalta sanoutua irti pakanallisesta menneisyydestä, mutta toisaalta omaksuttua henkistä perintöä oli hankala mitätöidä. Suhde muinaiseen Roomaan ja Kreikkaan jäi kompleksiseksi ja jännitteiseksi: niihin kohdistettiin valtavaa moralisoivaa kritiikkiä, kun kuitenkin samaan aikaan vanhojen ajattelijoiden kirjoituksia kopioitiin ja säilytettiin erityisesti luostarien kätköissä. Luento esitti muun muassa kysymyksen siitä, oliko esimerkiksi romaaninen tyylisuunta pikemminkin jatkoa roomalaiselle taiteelle ja arkkitehtuurille kuin yleisesti omaksutun ajattelutavan mukaan niistä selkeästi erillinen, yksinomaan keskiaikaiseksi lokeroitava ilmiö. Antiikin maailman perinne ei välttämättä koskaan täydellisesti katkennut, se vain hautautui muiden kerrosten alle. Mitä kauemmas epäkristillisestä menneisyydestä edettiin, sitä enemmän antiikin kiistämättömät saavutukset alkoivat saada painoarvoa verrattuna riutuneisiin muistoihin marttyyrivainoista ja syntisten epäjumalanpalvojien kansakunnasta. Lopulta palaaminen antiikin lähteiden äärelle oli väistämätöntä.

Kuten kuitenkin edempänä mainitsin, on renessanssin syntyä selitelty iät ja ajat mitä erikoisemmilla kehäpäätelmillä. Vastauksia ne tarjoavat melko laihanlaisesti, mutta kuvataiteen asema näissä teorioissa sen sijaan herättää uusia kysymyksiä. Olen nimittäin ollut huomaavinani, ettei vaikkapa antiikin, keskiajan tai barokin kohdalla pidetä lainkaan niin ongelmallisena sitä järjestystä, jossa taiteen uudet tuulet ja yleisen maailmankuvan kokeneet muutokset toisiinsa nähden ilmenivät. Renessanssin kuvataide ja samaa nimeä kantava yleinen kulttuuriaikakausi ovat kuitenkin jonkinlaisella muna-ja-kana- asetelmallaan saattaneet historiantutkimuksen jatkuvan epämukavuuden tilaan. Renessanssin näkyvimpiä piirteitä olivat nimittäin joukko taiteissa, esimerkiksi kuvataiteen saralla, tapahtuneita perustavanlaatuisia muutoksia. Niiden on monesti katsottu olleen henkisiä virittimiä, jotka olemuksellaan aikaansaivat uuden ajan muotoutumisen. Tällaisten teorioiden mukaan yksittäisten ihmiset, kuten neroiksi selitetyt Michelangelo, Brunelleshi ja Donatello, aikaansaivat renessanssin omalla panoksellaan. Tällöin selittämättä jää kuitenkin edelleen, mitkä olivat niitä jo aiemmin tapahtuneita muutoksia, joiden yhdistelmä mahdollisti näiden kuvallisten keksintöjen ja muotien synnyn.⁶

"Tavoitteena 100% aidonoloinen kuva naisen ja oravan kohtaamisesta"

Ennen kaikkea renessanssin taiteesta puhuttaessa kiinnitetään huomiota sen ulkoisiin ominaispiirteisiin. Väitetään, että tuolloin vahva mimeettisyys kuvissa sai keskiaikaisen "katkoksensa" jälkeen asemansa takaisin, ja luonnon harras tutkiminen sen totuudenmukaisen kuvaamisen mahdollistamiseksi nousi yhdeksi niin maalaustaiteen kuin kuvanveistonkin ihanteeksi. Tässä ominaisuudessa nähdään usein jotain tavattoman miellyttävää, ja keskiverto taiteenkatsoja tulkitsee sen kiistattomaksi kehitykseksi, objektiiviseksi edistymiseksi taiteen nousujohteisessa totuuden lähestymisessä. Ajatus renessanssin taideilmiöistä henkiinheränneinä taitoina ja virtuoosisena neroutena, jotka ottivat mallinsa radikaalisti antiikin menneisyydestä, tekee kuitenkin vääryyttä keskiajan taiteelle. Se, mitä kuvalliselle esittämiselle tapahtui asteittain kristinuskon noustua yhteiskunnallisen kuohunnan pinnalle, on yritettävä nähdä oman aikansa näkökulmasta. Klassisten ihanteiden ja kuvatradition hylkäämisen on täytynyt olla mitä suuremmassa määrin tietoinen teko, ei silkkaa degeneroitumista. Mielikuva tyhjästä pulpunneesta renessanssin lähteestä edustaa sitä turhan jyrkkää ja päämäärähakuista tulkintatradiotiota, jossa renessanssin arvoa on perinteisesti pönkitetty tukeutumalla vastakkainasetteluun sen ja keskiajan välillä.