Aikuistumisriitti

"Ingvar Kamprad. Painakaa pärstä mieliinne."

Kun olemme lapsia , henkilöt X, Y ja niin edelleen sanovat meille asioita X1, Y1, ja niin edespäin. (Usein he kuitenkin toimivat täysin sanojensa vastaisesti, mutta sehän se vasta jännää onkin.) Sitten seuraa vaihe jossa nämä hutaisemalla ohitettavaksi tarkoitetut sananparret betonoituvat aivokoppiimme sellaisella teholla että niitä käydään läpi sohvalla maaten ammaatiauttajan kanssa vielä vuosia myöhemmin. Hiljalleen asiat nivoutuvat toisiinsa, tapahtumat soljuvat eteenpäin ja kaikenlaiset havaitut merkitykset ja kytkennät ruumiillistuvat elämänvaiheiksi. Niiden tiivis ja konkreettinen ilmiasu järjestää meille toisinaan ihmettelyn aihetta. Eteenpäin pyrkimisen esiin loihtimat muutokset noudattavat kummallisia, toisinaan edeltäkäsin aavistettavissa olevia säännönmukaisuuksia. Ei ollut sattumaa, että astuin 14. heinäkuuta vuonna 2009 ikeaan. Mutta jos ei nyt aivan sekoitettaisi pieniä päitä ja jätettäisiin se metafysiikka heti kättelyssä eteiseen killumaan omassa yksinäisessä kosmisuudessaan, eli siis unohdetaan se sanalla "kohtalo" läträäminen kokonaan.

Pikemminkin kyseessä oli psykologinen, melko johdonmukainen tapahtumaketju. Ensinnäkin sisareni sattui olemaan minua juuri sen verran vanhempi, että kun hän aikoinaan muutti pois kotoa olin täydellisesti vaikutteille alttiissa iässä. Tein ankarasti havaintoja sekä itsenäistymisen suomista helpotuksentunteista että glooriasta. Minulle tarjoiltiin ilmeisen kapea ja rajattu näkökulma kotoa lähtemisen koko tematiikkaan, sillä seurailtuani aikuisten touhuja jonkin aikaa olin täysin varma että IKEAlla on yleisesti merkittävä osansa keskiluokkaisen eurooppalaisen opiskelijan aikuistumisriittissä.

Olosuhteet ovat harvemmin sellaiset, että omaan kotitalouteensa haarautuvan nuoren tarvitsemat tavarat olisivat kasassa jo ennen muuttopäätöstä. Minkään kaupunkilaisasunnon säilytystilakapasiteetti ei kestä kaksia kattiloita, kuorimaveitsiä, mattoja, pyyhkeitä, pölynimureita ja niin edelleen. Päädytään tilanteeseen, jossa pitää hankkia paljon. Kerralla. Jollain mittapuulla katsottuna järkevästi (kyseenalaista).

Tehdään seuraava sotasuunnitelma:
1. muovista tehdyt esineet ovat halpoja
2. kenenkään kunto ei kestä kulutustoimitusta jos sitä ei suoriteta keskitetysti.
3. meillä on auto.

Tässä välissä tulitikkujen myynnillä pikkupoikana uransa 1920-luvulla aloittanut Ingvar Kamprad astuu kuvioihin. Hän on nimittäin laskenut yhtälön loppuun asti ja rykäissyt oikein kunnolla perustamalla IKEAn. (Välihuomautus: Ingvar Kamprad oli vuoden 2009 Forbesin listauksen mukaan maapallon viidenneksi rikkain ihminen.) Jokin salainen vimma ja johdonmukainen Ingvar Kamprad-ajattelu vie siis hyvin hyvin monet sisareni - ja minun -kaltaiset ihmiset sotasuunnitelman laatimisen jälkeen hyvin suorasukaisen hienostelemattomasti ikeaan. Meillä näitä perinteenkantajia oli siis 14. heinäkuuta 2009 jo kahdessa sukupolvessa. Minun oli kertakaikkiaan pakko päästä. Menneisyyden usvan läpi tähtisilmillään killittävää kymmenen vuotta nuorempaa minää ei olisi ikinä raaskinut päästää sellaisen pettymyksen partaalle. Ehdin kyllä ailahdella kahden vaiheilla. Jos matkan varrella paljastuisikin jonkin tekemäni arviointivirhe ja, ja...

Pettyisin? No way! Tämä tyttö on psyykannut itsensä jo aiemmin pitämään ihan tosissaan muun muassa viemärikaivon siivoamisesta, perunamaan kuokkimisesta hallan kohmettamin pikku kätösin, jatkuvista nöyryytyksistä julkisessa elämässä, Apollon Yhteiskoulusta ja jopa miehistä.
Minua ei yksi retail-store vavisuta.

Pienen kapitalistin valveunta

Enot jääkää eteiseen

Harmiharmi! Jonain päivinä yksinkertaisesti säälii kaikkia kivoja ja kirkkaita asioita, jotka yrittävät tehdä itseään tykö surullisille kurttuisille ihmisille. Pää ihan töhnässä ja sutussa ja huolet pelehtivät otsaryppyjen välissä, kun yritin varovaisesti innostua siitä että Talo on täydellisellä paikalla, Talo on täydellinen, Asunto on täydellinen ja minä sovin sinne just passelt bra. Aamupäivän eloonjäämistaistelu ostoskeskuksessa ja heti perään M-junassa ajoivat psyykkeni jonkinlaiseen limboon, ja sieltä käsin oli sitten vähän paha ryhtyä kättelemään vanhoja vuokralaisia niin että syntyisi mielikuvaa minkäänlaisesta kykenevästä ihmisestä. Yritin viritellä kasvoilleni puolihuolimattoman setin itsevarmuutta ja seksikästä välinpitämättömyyttä hipovaa asiantuntevuutta, mutta loppujen lopuksi paras tekniikka olisi ollut se mistä ovella jo huulta heitettiin.

"Sovitaan että te olette rikas lähistölle muuttanut pariskunta joka etsii palvelijalle asuntoa niin mun ei tarvitse sanoa mitään." Joskus minäkin tykkään sulautua tapettiin. Tämä oli niitä päiviä.

Siellä oli siis puoli dynastiaa asuntoa katsomassa. 25 neliötä tilaa. Minä, vanhemmat ja vuokraisäntä joka hänkin siis sukulainen. Kaksi vuokralaista jotka asuneet kämpässä limittäin ja joiden piti siis olla molempien paikalla vähän seurailemassa, ilmeisesti etten sytyttäisi pyykkikoria tai muuta vastaavaa palamaan. Toinen tupaneidoista oli verhonnut hikisen vartalonsa pyöräilytrikookuoreen, mikä osaltaan selitti pihalla pyörätelineisiin nojaavan välimerellisen adoniksen vastaavan asustuksen ja trendikkäästi porraskaiteella kiiltelevät viimeisenpäälle-tosikallis-pyöräilykypärät. Sitä miestä saan kiittää Puuvallila-residenssistäni. Asunto vapautui polkupyörävuokranhaltijattaren päätettyä siirtyä miehelään (ainakin väliaikaisesti). Kaveri oli lainannut kämppää kun tarve vaati. Nyt se oli yhtäkkiä vapaa. Nietzsche oli väärässä. Jumala ei ole kuollut.

Mutta populaa siis riitti. Siinä vaihdeltiin numeroita ja pesukonerahojen omistajaa, yksityiskohtaista tietoa vetävistä hormeista ja ilmanvaihdon vetämättömyydestä. Saako hylly jäädä, joo, toimiiko hella, no kröh joo, pysyykö termostaatin nuppi, jesarilla joo, tahdotko pitää kookoskuitumattoni, mitäs sen alla on joo kyllä kiitos haluaisin. Katto, lattia, keltaista, mäntylankkua, kaakeli, hormi, nurkka, kaappi, ikkunalauta, tiskiallas, saunavuorolista, häkkikellari. Kanaverkon takaa häämöttävä luonnollista kokoa oleva pahvimies. Jotenkin jäi sellainen mielikuva että se olisi ollut Chuck Norris. Suojannee murtovarkailta.

Jotkin havainnot ehtivät syöpyä mieleeni kun kallisarvoiset nuoruusminuuttini kiitivät kohti pienen pateettisen elämäni ensimmäisen asuntokatselmuksen loppua.
Mietin niitä kieriessäni unettomana sängyssäni sudenhetkenä puolipositiivisen inspiraation vallassa. Harmiharmi, miksen tajunnut? Kotini on oleva täydellinen. Silitköön irrationaalisen mielialanvaihtelun julma ryppy otsaltani.

Huomenna sinne ii'keaan.

Menin pientavararautakauppaan

nimetön päivä

Huomenna näen sen huoneen sisältä ensimmäistä kertaa. Ei tarvitse enää arvailla saanko kulmaikkunan vai en. Laitimmainen asunto joutuu kokemaan Helsingin kolkon talven, sellaisissa pakkasennatisuttamissa pitää pistää sänky sisemmän seinän viereen, vaikka seinää vasten se nyt ilmaiseekin melkoista (hälyyttävää) mielikuvituksettomuutta. Juuri tällaiset yksityiskohdat tulevat ajamaan kotini kaaokseen. Sahaan sen lopulta poikki ja laitan kahteen kohtaan huonetta.

Ensin piti mennä joskus kahdeltatoista vaan kun ihmiset on nykyään työssäkäyviä. Kuudelta! Voi hyvä tavaton. Muutama viime vuosi on mennyt harmittomasti mutta hiljalleen alkavat tunnitkin tehdä tiukkaa. Joku käy lisäämässä niitä yksitellen pirullisesti sikinsokin pitkin kalenteria. Elämän aloittaminen kestää niin kauan ja niveliä öljytään epätasaisin väliajoin. Stressi-ihottuma leviää syksyä myöten väistämättä koko kehoon ja pakottaa minut jäämään sisään pakkauspehmusteiden keskelle. Kuudelta! Eihän sen jälkeen ehdi enää edes ikeaan.

Ja pääsisin sinuksi epäilysteni kanssa. On todella pelottavaa kaivella omat kamat pois komeroista, avata ne seuraavan kerran ja nähdä sellainen lapsuudenkoti jossa ei ikäänkuin ole enää omaa paikkaa. Epämääräisesti näyttää siltä ettei ole joko syntynytkään tai sitten on kuollut, tai siltä väliltä, kulkee haamuna eikä ole tunnistaa omaa huonettaan. Eikä se kohta enää ole oma. Eikä ole varmaa että missä se koti sitten on, ja miltä tosioma tuntuu.