Aikuistumisriitti

"Ingvar Kamprad. Painakaa pärstä mieliinne."

Kun olemme lapsia , henkilöt X, Y ja niin edelleen sanovat meille asioita X1, Y1, ja niin edespäin. (Usein he kuitenkin toimivat täysin sanojensa vastaisesti, mutta sehän se vasta jännää onkin.) Sitten seuraa vaihe jossa nämä hutaisemalla ohitettavaksi tarkoitetut sananparret betonoituvat aivokoppiimme sellaisella teholla että niitä käydään läpi sohvalla maaten ammaatiauttajan kanssa vielä vuosia myöhemmin. Hiljalleen asiat nivoutuvat toisiinsa, tapahtumat soljuvat eteenpäin ja kaikenlaiset havaitut merkitykset ja kytkennät ruumiillistuvat elämänvaiheiksi. Niiden tiivis ja konkreettinen ilmiasu järjestää meille toisinaan ihmettelyn aihetta. Eteenpäin pyrkimisen esiin loihtimat muutokset noudattavat kummallisia, toisinaan edeltäkäsin aavistettavissa olevia säännönmukaisuuksia. Ei ollut sattumaa, että astuin 14. heinäkuuta vuonna 2009 ikeaan. Mutta jos ei nyt aivan sekoitettaisi pieniä päitä ja jätettäisiin se metafysiikka heti kättelyssä eteiseen killumaan omassa yksinäisessä kosmisuudessaan, eli siis unohdetaan se sanalla "kohtalo" läträäminen kokonaan.

Pikemminkin kyseessä oli psykologinen, melko johdonmukainen tapahtumaketju. Ensinnäkin sisareni sattui olemaan minua juuri sen verran vanhempi, että kun hän aikoinaan muutti pois kotoa olin täydellisesti vaikutteille alttiissa iässä. Tein ankarasti havaintoja sekä itsenäistymisen suomista helpotuksentunteista että glooriasta. Minulle tarjoiltiin ilmeisen kapea ja rajattu näkökulma kotoa lähtemisen koko tematiikkaan, sillä seurailtuani aikuisten touhuja jonkin aikaa olin täysin varma että IKEAlla on yleisesti merkittävä osansa keskiluokkaisen eurooppalaisen opiskelijan aikuistumisriittissä.

Olosuhteet ovat harvemmin sellaiset, että omaan kotitalouteensa haarautuvan nuoren tarvitsemat tavarat olisivat kasassa jo ennen muuttopäätöstä. Minkään kaupunkilaisasunnon säilytystilakapasiteetti ei kestä kaksia kattiloita, kuorimaveitsiä, mattoja, pyyhkeitä, pölynimureita ja niin edelleen. Päädytään tilanteeseen, jossa pitää hankkia paljon. Kerralla. Jollain mittapuulla katsottuna järkevästi (kyseenalaista).

Tehdään seuraava sotasuunnitelma:
1. muovista tehdyt esineet ovat halpoja
2. kenenkään kunto ei kestä kulutustoimitusta jos sitä ei suoriteta keskitetysti.
3. meillä on auto.

Tässä välissä tulitikkujen myynnillä pikkupoikana uransa 1920-luvulla aloittanut Ingvar Kamprad astuu kuvioihin. Hän on nimittäin laskenut yhtälön loppuun asti ja rykäissyt oikein kunnolla perustamalla IKEAn. (Välihuomautus: Ingvar Kamprad oli vuoden 2009 Forbesin listauksen mukaan maapallon viidenneksi rikkain ihminen.) Jokin salainen vimma ja johdonmukainen Ingvar Kamprad-ajattelu vie siis hyvin hyvin monet sisareni - ja minun -kaltaiset ihmiset sotasuunnitelman laatimisen jälkeen hyvin suorasukaisen hienostelemattomasti ikeaan. Meillä näitä perinteenkantajia oli siis 14. heinäkuuta 2009 jo kahdessa sukupolvessa. Minun oli kertakaikkiaan pakko päästä. Menneisyyden usvan läpi tähtisilmillään killittävää kymmenen vuotta nuorempaa minää ei olisi ikinä raaskinut päästää sellaisen pettymyksen partaalle. Ehdin kyllä ailahdella kahden vaiheilla. Jos matkan varrella paljastuisikin jonkin tekemäni arviointivirhe ja, ja...

Pettyisin? No way! Tämä tyttö on psyykannut itsensä jo aiemmin pitämään ihan tosissaan muun muassa viemärikaivon siivoamisesta, perunamaan kuokkimisesta hallan kohmettamin pikku kätösin, jatkuvista nöyryytyksistä julkisessa elämässä, Apollon Yhteiskoulusta ja jopa miehistä.
Minua ei yksi retail-store vavisuta.