nimetön päivä

Huomenna näen sen huoneen sisältä ensimmäistä kertaa. Ei tarvitse enää arvailla saanko kulmaikkunan vai en. Laitimmainen asunto joutuu kokemaan Helsingin kolkon talven, sellaisissa pakkasennatisuttamissa pitää pistää sänky sisemmän seinän viereen, vaikka seinää vasten se nyt ilmaiseekin melkoista (hälyyttävää) mielikuvituksettomuutta. Juuri tällaiset yksityiskohdat tulevat ajamaan kotini kaaokseen. Sahaan sen lopulta poikki ja laitan kahteen kohtaan huonetta.

Ensin piti mennä joskus kahdeltatoista vaan kun ihmiset on nykyään työssäkäyviä. Kuudelta! Voi hyvä tavaton. Muutama viime vuosi on mennyt harmittomasti mutta hiljalleen alkavat tunnitkin tehdä tiukkaa. Joku käy lisäämässä niitä yksitellen pirullisesti sikinsokin pitkin kalenteria. Elämän aloittaminen kestää niin kauan ja niveliä öljytään epätasaisin väliajoin. Stressi-ihottuma leviää syksyä myöten väistämättä koko kehoon ja pakottaa minut jäämään sisään pakkauspehmusteiden keskelle. Kuudelta! Eihän sen jälkeen ehdi enää edes ikeaan.

Ja pääsisin sinuksi epäilysteni kanssa. On todella pelottavaa kaivella omat kamat pois komeroista, avata ne seuraavan kerran ja nähdä sellainen lapsuudenkoti jossa ei ikäänkuin ole enää omaa paikkaa. Epämääräisesti näyttää siltä ettei ole joko syntynytkään tai sitten on kuollut, tai siltä väliltä, kulkee haamuna eikä ole tunnistaa omaa huonettaan. Eikä se kohta enää ole oma. Eikä ole varmaa että missä se koti sitten on, ja miltä tosioma tuntuu.