Luentopäiväkirja, osa 3: Varhaiset korkeakulttuurit

Varhaisimpien sivilisaatioiden taide on minulle tietynlainen sokea piste. Yksi syy tähän lienee jo sekin, että ihmiskunnan ensimmäiset yhteiskunnat muotoutuivat Lähi-Idässä, alueella jonka kulttuuri ja filosofia ovat nykyiselläänkin minulle hieman outoja ja hankalasti käsitettäviä. Länsimaiseen moderniin taideilmapiiriin kasvaneena törmään jatkuviin lukuvaikeuksiin ja turhautumisiin esimerkiksi Mesopotamiassa käytetyn kuvaston kanssa. Toisaalta perustavanlaatuisesti oman ilmaisuni tarpeista poikkeava ja konventioiden kyllästämä muinaisen Egyptin taide on toiminut hyvänä oman ajattelun peilinä. Erityisesti se on herättänyt kiinnostukseni sitä joustavuutta kohtaan, jota kuvataide osoittaa mukautuessaan ajatusopillisesti hyvinkin erillaisiin tarpeisiin.

Nyky-Suomessa kuvat ulottuvat kaikkialle, ja niiden luonne ja tehtävä on useimmiten maallinen. Tässä ympäristössä elävän on vaikea samaistua niihin huomioihin, jotka ovat ohjanneet kuvien tekoa ja käyttöä tuhansia vuosia sitten. Sekä Mesopotamian että Egyptin taiteet ovat pohjautuneet tiukkaan sidokseen uskonnon kanssa, huolimatta siitä, ovatko itse kuva-aiheet olleet maallisia vai esimerkiksi rituaalisia kuvauksia jumalan ja hallitsijan ykseydestä. Lisäksi kuvasto ei ole ollut painomenetelmien puuttumisen takia levitettävissä, tai sen käyttötarkoitus on ollut suurimmaksi osaksi sellainen, ettei tavallinen kansalainen ole aivan arkisissa yhteyksissä edes voinut siihen totuttautua. Osin näistä syistä kuviin on liitetty voimakkaita maagisia ominaisuuksia. Tulkinnan jyrkkyys vaihteli hieman ajan ja kulttuurin mukaan, mutta yleisesti ottaen varsinkin kuvanveistoa hallitsi - varmasti sen kouriintuntuvan 'todentuntuisuuden vuoksi' - animistissävytteinen ajatus taideteoksesta sielullisena olentona, kulttikuvassa konkreettisesti läsnäolevana jumalana.¹

Näistä lähtökohdista tehty taide poikkeaa tietysti jo pakostakin meille tutusta kuvastosta. Yhä syvemmäksi kuilun tekevät matemaattiset, mytologiset ja yhteiskunnalliset merkitykset jotka esiintyvät vaikkapa ihmisruumiin, tilan ja ajan kuvaamisen tavoissa sekä Mesopotamian että Egyptin taiteessa. Nämä merkitykset eivät avaudu ensisilmäyksellä, vaikka ne vaikuttavatkin voimakkaasti teosten visuaaliseen ilmeeseen ja luovat sen aivan paikkansa pitävän vaikutelman, että taustalla vaikuttaa voimakas yhtenäisen kuvakulttuurin säännöstö.

Tietyllä tavalla luento ei ruotinut edellä kuvattuja seikkoja kovin yhtenäisesti eikä siten tuonut uutta selkeyttä niihin ajatuksiin, jotka olen varhaisten korkeakulttuurien taidetta kohtaan omaksunut. Se kylläkin terästi muistia joidenkin yksityiskohtien suhteen jotka herättivät kiinnostavia kysymyksiä asioiden yhteyksistä. Esimerkiksi, voisiko Sumerista Babylonin taiteeseen periytynyt jumalanpalvojaa esittävän veistostyypin käsien jämäkkä asento - ristissä vatsan päällä - olla perujaan siitä, että kun eurooppalainen on perinteisesti ajatellut sielun ja vilpittömyyden sijaitsevan sydämessä, liitettiin samat ominaisuudet aikoinaan Indusvirran alueella maksaan?

¹ Maailman taiteen historia, H.Honour & J.Fleming, 1992/2001, Otava.

Luentopäiväkirja, osa 2: Taiteen alku

Merkitysten välittäminen ja vastaanottaminen luovan ajattelun välityksellä vaikuttaa olevan kaikille ihmisyksilöille tärkeä yhteinen taito. Sen puuttuminen koetaan yleensä hälyyttäväksi ja liitetään persoonallisuus- ja kehityshäiriöihin, ihmisyyden vammautumiseen, sosiaalisen kosketuksen menettämiseen. Yksilö ilman luovuuteen vaadittavaa abstraktin ajattelun kykyä tuntuu sulkeutuvan kokonaan yhteisönsä ulkopuolelle, muuttuvan ihmisen irvikuvaksi.

Kuvataiteet ovat kiistatta luovaa toimintaa, sellaista, joka on ihmislajin yksi omaleimaisimpia piirteitä. Sen sijaan selvää ei ole, ovatko taide ja ihmislaji syntyneet samanaikaisesti. Ajattelusta jää vain välillisiä jälkiä arkeologien löydettäväksi. Selvästi kuvalliseen ajatteluun pyrkivä esine todistaa taiteen olemassaolosta syntyhetkellään, mutta löydösten puuttuminen sen sijaan ei anna vetää johtopäätöstä taiteen olemattomuudesta. Minkälainen on voinut olla ihmislaji vailla taidetta? Voisimmeko ylipäätään ymmärtää heidän ajatteluaan?

Entä mistä taiteellinen luovuus on alunperin kummunnut esiin? Kyse kun on niin laajasta ominaisuuksien joukosta, että mikä tahansa äkkillinen mutaatio, kulttuurillinen hyppäys tai herääminen tuntuu järjettömältä ajatukselta. Onko taiteellista luovuutta voinut syntyä asteittain esimerkiksi sosiaaliseen kanssakäymiseen tarvittavasta huumorintajusta? Tai tulevan ennakoimiseen tarvittavasta mielikuvituksesta? Kielen sivutuotteena?

Se, että taiteita esiintyy ja on esiintynyt kaikissa maailman kulttuureissa ja ihmisyhteisöissä, antaa selkeän syyn olettaa että taiteellinen luovuus on suuri hyöty ihmislajin selviämisen ja keskinäisen kanssakäymisen kannalta. Vaikka taiteen määrittävää käyttötarkoituksen, rajojen, yksilöllisyyden ja yhteiskunnallisen arvostuksen standardia ei voida määrittää, on taiteen tekemisen takana jaettu kyky käsitteelliseen ajatteluun. Se mahdollistaa tiedonsiirron, jossa esimerkiksi elottomalle aineelle voidaan sopivalla, sovitunlaisella muotoilulla antaa merkityksiä, joita samaan kuvastoon ja tulkintakulttuuriin vihkiytyneet osaavat lukea. Luunpala muuttuu kasvoiksi, hiilellä piirretty viiva hahmoksi jossa voimme tunnistaa identiteetin.

Tämä merkitysten tunnistaminen tapahtuu jopa niin yleispätevästi, että se onnistuu usein yli aikakausien ja valtavien maantieteellisten etäisyyksien. Mikä hämmästyttävintä, silloinkin kun katsojalta puuttuu jokin taideteoksen tarkoitetun viestin lukemiseen tarvittava oleellinen tieto, hän pyrkii vaistonvaraisesti lukemaan sen taakse piilotettua konkretiaa oman kuvakulttuurinsa silmin. Katsetta on itse asiassa lähes mahdoton estää hakemasta merkityksiä, varsinkin jos sen kohde on ihmiskätten tuote. Tämä johtaa taiteentutkimuksen näkökulmasta ainakin siihen, että taideteoksella on alkuperäisen, tarkoitetun tulkinnan lisäksi rajoittamaton joukko muita tulkintoja.

Tällä oivalluksella on suuri painoarvo kun tutkija ottaa kohteekseen huomattavan vieraasta kulttuurista tai menneeltä aikakaudelta olevan teoksen. Merkitysten löytäminen, miten ilmeisiltä ne sitten saattavatkaan tuntua, ei todista taiteellisen viestin tulleen oikeintulkituksi. Luennolta tähän sopii poimia esimerkiksi vaikkapa kivikautisten luolamaalausten tulkinnan traditio länsimaissa viime vuosisadoilla. Edelleen eläneiden alkuperäiskansojen kulttuurien yksipuolinen suodattaminen eurooppalaisen kontekstin läpi ei palvellut niiden ymmärtämistä. Niin se ei myöskään tehnyt esihistoriallisen taiteen tutkimuksessa, joka perinteisesti tehtiin sen perusteella, mitä alkuperäiskansojen kulttuureista tiedettiin - tai useimmiten vain luultiin. Luolamaalauksissa nähtiin milloin dekoratiivinen, milloin shamanistinen tarkoitusperä, ilman että saatavilla oli minkäänlaista alkuperäistä rinnakkaista lähdeaineistoa niin näiden väitteiden kumoamiseen kuin oikeaksi todistamiseenkaan.

Vieraan taiteen tulkintaa on muutenkin leimannut tietty ylimielisyys sen lähtökohtien omaperäisyyttä kohtaan. Ns. primitiivisten, esihistoriallisten ja marginaalissa elävien ihmisryhmien kulttuureissa ja kuvastoissa halutaan usein nähdä hyvinkin vähän merkityksen syvyyttä ja kompleksisuutta, tai yhtymäkohtia omaan ajatteluumme. Erilaisten taidekäsitysten monipuolisuus halvaannuttaa kuvataiteiden perimmäisten yhteisten tekijöiden etsimisen, ja näin ollen myös kysymys taiteen alusta jää auki.

Luentopäiväkirja, osa 1: Mitä taidehistoria on?

Taidehistorian kurssin aloitusluento nosti esiin jo aiemmin mielessäni heränneen ajatuksen: ihmisaivojen tapa jäsentää maailmaa ei välttämättä jousta siihen asti, että se voisi koskettaa todellisuuden, edes ihmiskulttuureissa vallitsevia lainalaisuuksia. Ihminen oppii luokittelemalla, jakamalla informaation vastaavuuksiin. Luonnontieteissä aivojen tapa jäsentää tietoa vastaa todellisuuden rakenteen tieteelle luomiin vaatimuksiin. Esimerkiksi evoluutio on järjestelmä, joka tuottaa selkein lainalaisuuksin toisistaan seuraavia lopputuloksia, joille voidaan niiden keskinäisen sukulaisuuden - siis sukulaisuussuhteiden - perusteella antaa latinankieliset nimet. Tämän kaltaisissa tilanteissa uudet teoriat voidaan johtaa suoraan edellisistä, eikä niiden väliin luontaisesti jää epämääräistä, hankalasti määriteltävissä olevaa tilaa .

Humanistiselle maailmankuvalle leimallista on sitä vastoin päällekäisten, limittäisten ja osin ristiriitaisesti toisiaan kommentoivien teorioiden joukko, jonka hallinnalla yksilö pyrkii epätoivoisesti edes sipaisemaan totuuden pintaa. Lainalaisuuksien etsiminen ja luokittelu tuovat humanistille vain hetken helpotuksen, sillä vaikka hän tutkii ja jäsentää samaa maailmankaikkeutta jossa atomit jylläävät, ei hänen osa-alueensa liene ikinä liitettävissä kokonaiskvanttiteorian yhteyteen. Kuitenkin luokitteluun jo rakenteensa tähden viritetyt aivot pyrkivät tekemään taidehistoriaan syventyvän puolesta valintoja omaksumalla ja ottamalla käyttöön nopeasti minkä tahansa teorialta, selitykseltä tai säännönmukaisuudelta kalskahtavan. Näin siitä yksinkertaisesta syystä, että ne tekevät asioista tiettyyn pisteeseen asti helpommin hallittavia - ei siis suinkaan siksi että humanististen tieteiden tutkimuskohteet mitenkään noudattaisivat luonnontieteisiin verrattavaa absoluuttista järjestelmällisyyttä.

Tieteenteon yleisen mielekkyyden vuoksi teoriota kuitenkin etsitään, ja yhden kokonaisselityksen osoittautuessa liian jäykäksi uusi pitää hakea usein aivan toiselta suunnalta. Toisinaan koko ajattelun jäsentämisen järjestelmää pitääkin alkaa purkaa aina sen filosofisia peruslähtökohtia myöten. Näin esimerkiksi taidehistorian teoria on kyseenalaistanut sekä itsensä että kohteensa monen monta kertaa, perustavanlaatuisesti oman tutkimuksensa suuntaviivoja muuttavalla tavalla. Mikä oleellisinta, tällöin se tulee myös vaikuttaneeksi itse kohteeseensa, taiteeseen, tutkijoiden ja taiteilijoiden katkeamattoman vuoropuhelun kautta.

Tämä jatkuvasti itseään uusintava häilyvien "totuuksien" ikiliikkuja on omiaan aiheuttamaan epävarmuutta ja perinpohjaisen turhautumisen tunnetta, jota taidehistoriaan vakavasti paneutuvan henkilön tulee yksinkertaisesti oppia sietämään. Taideteosten takana ovat oikeat lukemattomat ihmiset ja inhimilliset vaikuttimet, joiden typistäminen tunnistamattomaksi liian jäykillä lokeroinneilla ei palvele mitään tarkoitusta. Mikäli taiteen historiaa tutkiessa halutaan säilyttää kosketus alkuperäisen prosessin hienosyisyyden kanssa ja muistaa taiteentekemisen tapahtuman koko konteksti, ei selkeitä vastauksia kysymyksiin tuottava työskentelytapa ole se kaikkein kunnianhimoisin. Asioista saatu mielikuva voi olla muotoiltavissa teoriaksi, johon voidaan näennäisesti sovittaa joukko havaintoja, ja tiedonhalu voi täten tulla tyydytetyksi.

Kuitenkin ajattelusta jää puuttumaan tinkimättömyyttä ja kykyä sietää oman tietämyksen rajallisuutta, kykyä hyväksyä haaste ajatustyöstä päättymättömänä ja epätäydellisenä. Jotta taidehistorian kanssa pystyy elämään sopuisasti, se on otettava haasteena. Siinä on lähtökohta, josta on ainakin hyvä aloittaa.